Miltä tuntuu omistaa toinen ihminen?
Miltä tuntuu käyttää omistajuuden suomaa valtaa juuri niin kuin haluaa?
Miltä tuntuu omistajan vastuu omaisuudestaan?
Niin, lienee saakin sanomatta selvää, miltä nuo tuntuvat valtafetissin omaavasta ;)
Olen harrastanut BDSM-suhteita ja kinkyilyä yli kaksi vuosikymmentä, mutta pannoittanut vain yhden kerran ennen tätä, yli 15 vuotta sitten. Päättäen sen kokemuksen jälkeen, etteivät 24/7-suhteet ole minua varten... Mutta aika kuluu ja jokainen suhde on oma yksilöllinen kokonaisuutensa, ei ole kahta samanlaista...
Minun suhteeni pikkulintuun on kestänyt jo pyöreästi päivälleen 6 vuotta. Nimeämisestäkin on jo useampi vuosi, joten miksi pannoittaa juuri nyt? Tai pannoittaa ylipäätänsä enää ketään?
Kysymyksiä, joita mietin pitkään. Varsinkin kun hän ei koskaan ole ollut miellyttämishaluinen tai palveluluontoinen, vaan ajoittain melkoinen brat ja vielä siinä sanan huonossa merkityksessä, eivätkä muut lintuni ole katsoneet sitä lainkaan hyvällä. Monella tavalla prinsessa ja niin monella tavalla eksyksissä. Miksi pannoittaisin juuri hänet, miten juuri hän on ansainnut sen?
Minulle pikkulintuni oli alkuun vain mielenkiintoinen projekti, ajoittain turhauttava ja perin vituttavainenkin projekti. Sittemmin entistä enemmän jotain, mitä vastaan peilasin itseäni. Haaste ja pulmatehtävä. Miljoonan palan palapeli. Hetkittäin aivan liiankin kuormittava haaste. Silti jotain, mikä piti mielenkiintoni yllä läpi vuosien.
Introvertti kovis, joka ei halunnut olla ihmisten kanssa eikä pystynyt suomaan onnellisuutta itselleen. Itselleen huimat muurit pystyttänyt prinsessa, joka käpertyi itseensä, maailman alkaessa ahdistaa. Ei kuitenkaan tyypillinen suicide girl, joita scenen ympärillä pyörii aivan liiankin paljon. Havaitsin Kipinän jo aivan alussa, se oli vain ohikiitävä välähdys, mutta huomasin sen ja aloin puhaltamaan sitä liekkiin...
Kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Sitä meidän suhteemme on ollut kaikki nämä vuodet, mutta sentti kerrallaan olen laskenut muureja. Onnistuminen toisensa jälkeen on kääntynyt seuraavien päivien aikana katastrofaalisiin epäonnistumisiin. Olen antanut uusia mahdollisuuksia kerta toisensa jälkeen. Käyttänyt ultimaattumeita ja asettanut rajoja, rankaissut ja kannustanut. Ohjannut ja tukenut. Innostanut ja pakottanut.
Ja lopulta ollaan siinä. Minun asunnossani, asettelemassa metallista rengasta alastomalle iholle. Miksi?
Koko suhde on ollut jatkuvan lopettamisen uhan alla, koska vain äärimmäinen ultimaattumi on ollut se väline, joilla vaikeimmissa paikoissa on saatu luotua pakotettua motivaatiota. Erittäin rankkaa myös D:lle, en suosittele kellekään...
Mutta samanaikaisesti suhde on ollut jatkuvaa rakentamista. Se ei ole ollut ihastumisesta tai satunnaisesta seksistä liikkeelle lähtenyt "tavallinen" suhde, vaan jotain aivan totaalisen muuta. Suhde, jossa mitkään perinteisten suhdekuvioiden säännöt eivät toimi. Omistajuus oli tämän rakentamisen viimeisin kulminaatiopiste. Panta vain sen symboli.
Joten miltä tämä kaikki tuntuu vanhasta pervosta? Miltä tuntuu tehdä jotain, mitä ei hyvästä syystä kuvitellut koskaan tekevänsä?
Jännittävältä. Hyvällä tavalla jännittävältä ja motivoivalta :)
Omistamisen tuntemuksiin palaan syvällisemmin taas paremmalla ajalla...
-Mr.Inathu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti