sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Ajatuksia vallan käytöstä ja vastuun siirrosta DD/lg-suhteissa

Kuinka paljon alistuja voi palvella ja huomioida, ennen kuin palveleminen alkaa muuttua dominoinniksi?

Kuinka paljon toisesta voi välittää tai kuinka paljon huomioida ja auttaa ennen kuin vaikuttaminen alkaa muuttua sen kautta ohjaamiseksi ja hallitsemiseksi?  Mitä ja kuinka usein alistuja voi D:ltä pyytää, ennen kuin muuttuu vaativaksi tai jopa painostavaksi?

Kysymyksiä, joihin ei ole suoria vastauksia eikä mustavalkoisia totuuksia.

Jokaiseen kysymykseen vastaus riippuu asiayhteydestä ja suhteen muusta tilasta. Joissain tilanteissa D voi erityisesti haluta heittäytyä lepäilemään laakereilleen ja antaa alistujalle määräyksen hoitaa kaikki, myös itseään koskevat asiat, parhaan kykynsä mukaan. Tai Isäntä voi määrätä piian muistuttamaan kaikista tärkeistä asioista ja jopa keskeyttämään Isännän tekemisetkin, jotta muistutettavat asiat eivät pääse vahingossa lipsahtamaan ohi.

Voi olla, että erilaisiin tilanteisiin luodaan tarkoituksella ulkopuolelta "topping from bottom" -tyypiseltä vaikuttava asetelma, joka näyttäisi päinvastaiselta kuin se taustalla onkaan. Itselleni tämän tyyppinen johtaminen on D/s-tilanteissa hyvin luontevaa, erityisesti 24/7-suhteessa. Annan alistujalle ohjeet ja odotan tämän toimivan niiden mukaan, myös käyttävän vapaasti omaa päätään sekä ajattelu- ja harkintakykyään. Tekemään päätöksiä ihan isse. Esimerkiksi: "Suunnittele siihen jotain hauskaa tekemistä ja hanki jotain hyvää ja helppoa ruokaa."

Antaessani ohjeet, näennäisesti alistan itseni alistujan harkinta- ja päätösvallan alle, mikä onkin totta. Mutta samanaikaisesti taustalla on ajatus siitä, että mikäli minun käskyäni ei ole toteltu tai toteutettu, seuraa siitä jonkinlainen suhteen todellisen valta-asetelman mukainen seuraamus. Eli jos ruoka ei ollutkaan hyvää joudun toki siitä kärsimään itsekin, mutta niin joutuu sitten joku muukin...

Toisaalta pystyn suhteen valta-asetelman puitteissa ulkoistamaan asioita alistujalle, samalla kun itse voin keskittyä niihin asioihin jotka ovat minua itseäni enemmän kiinnostavia tai miellyttävämpiä. Mielestäni juuri siinä on D/s:n ydin - D saa sitä mitä haluaa, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että alistuja joutuu tekemään päätöksiä itseni puolesta. Kääntöpuolena on sitten se että D pääsee vähemmällä ja alistuja kantaa vastuun päätöksenteosta ja sen seurauksista.

Ja juuri tuossa piilee jatkuvan D/s:n paradoksi.
Suuri osa alistujista alistuu mielellään juurikin voidakseen siirtää vastuun D:lle, edes hetkeksi. Sessioissa tuo toimiikin hyvin, koska sessioilla on selkeä alku ja loppu, mutta suhteella ei - ainakaan suunnitelmallisesti - ole loppua. Joten mikäli D käyttää valtaansa vapauttamaan itseään päätöksenteon vastuusta ja alistuja taas odottaa suhteelta juuri samaa, eli D:n kantavan päätöksenteon vastuun, niin mitä jää jäljelle? Kaksi vastuutaan pakoilevaa ihmistä :D

Skenaario voi kuulostaa hauskalta ja hassulta, mutta nimenomaan pidempikestoisissa D/s-suhteissa se voi olla juuri se tekijä, joka ylikuormittaa suhteen ja ajaa sen loppuun. Daddy/little-girl -suhteissa oletuksena on se, että Daddy vanhempana ja kokeneempana (ehkä oletuksellisesti myös viisaampana ja älykkäämpänäkin) tekee päätökset ja ohjaa pienempäänsä. Mutta entä jos Isi onkin pitkän päivän jälkeen vähän väsy? Tai entä jos Isi haluaakin nähdä, miten hyvin se pikkuinen suoriutuukaan ihan itse?

Entä jos Isi nauttii myös palvelluksi tai palvotuksi tulemisesta, samanaikaisesti kun little onkin enemmän itsepäinen brat kuin Isiään jumaloiva pikku enkeli?

Meillä tilanne on jo vuosia ollut hyvin paljon viimeisimmän kaltainen, vaikka toisaalta samalla pikkulintu on ollut myös hyvin herkkä, haavoittuva ja tukea kaipaava (vaikkei sitä missään tapauksessa haluaisikaan ääneen myöntää). Onneksi minä itse saan suurta nautintoa myös välillä hieman oikaistessani ja muistuttaessani kuritonta kakaraa siitä, missä se valta suhteessa oikeastaan olikaan. Ja nauttia niistä väistämättömistä kyyneleistä joita siitä seuraa, kun tasapaino taas saavutetaan ;)

Toisaalta tarvettani saada palvelua ja palvontaa olen pystynyt toteuttamaan myös muiden suhteideni piirissä. Nyt kuitenkin 24/7 on väkisinkin johtanut tilanteeseen, jossa pikkulintuni on (aivan turhaan) kokenut vahvaa huonommuuden tunnetta perinteisiä palveluorientoituneita subeja kohtaan. Ja taas jotta tilanne ei olisi yksinkertainen, samanaikaisesti olen itse vaatinut pikkulinnultani vahvaa aikuistumista ja kykyä tehdä päätöksiä sekä kantaa vastuuta... 

Vähemmästäkin on ollut pieni pää ajoittain vähän sekaisin... Mutta oikeaan suuntaan edetään koko ajan... Hitaasti hyvä tulee, niin orgasmi kuin suhdekin :)

-Mr.Inathu 

 

lauantai 28. toukokuuta 2016

Vihaan palvelemista

D/s:n ytimeen kuuluu usealla parilla palveleminen. D:n miellyttäminen kliseisin, oi niin mukavin tavoin: jalkahierontaa, paneutuvaa suihinottoa, ruuan tuomista nenän eteen kuin 50-luvun kotirouva konsanaan... Sellaista kokonaisvaltaista pehmeyttä olemuksessa, innokkuutta joka suuntautuu D:hen - kuin kaikki mitä tuo ihmeolento tekee olisi niin valtaisan kiinnostavaa. Tämä on ehkä enemmän sitä millainen olen itse kun tämänkaltaiseen moodiin päädyn. Olen suu messingillä, silmät säihkyy ja olen lapsekas ja leikillinen liikkeissäni. Haltioitunut ja onnellinen siitä että saan olla niin kinky kuin olen ja esiintyä siinä s-roolissani Herralle pidäkkeettä ja nauttia siitä vaikka se onkin ristiriitainen asia itselleni.

Toisenlaistakin palvelemista skenen kaanoniin kuuluu. Tässä ääripäässä sub on äänetön ja näkymätön taustahahmo joka ei katso koskaan silmiin. Ojentelee vain virvokkeita lattianrajasta. Esine, orja, palvelija jonka tehtävänä ei ole kuin tehdä D:n olo mukavaksi. Ei kiihottaa, ei hakea kontaktia. Tämänkaltainen palvelija en ole koskaan ollut vaikkakin pidän tällaista kiihottavana, tosin ehkä lähinnä oman sadistisen/D-puoleni vuoksi…

No mutta mitäs sitten kun minulta halutaan palveluasennetta ja -tekoja kinkykontekstissa? Voin kertoa että se vituttaa törkeästi.

Minulla on jonkinlaisia vihanpurkauksia ollut läpi koko elämäni, sellaisia joissa kehon ja pään täyttää raivo ja halu satuttaa. Räjähtää silmille, tuhota, purkaa se tunne siihen ihmiseen joka siinä edessäni on ja on sen triggeröinyt tai muuten vaan riittävän lammas että saa jo olemuksellaan raivoni nousemaan suuremmaksi.

Juuri tällaisia tuntemuksia tunnen välillä jos koen että minua nöyryytetään tietyllä tavalla enkä voi päästä siitä tilanteesta pois. Silloin se nousee siitä olosta että alennan itseni kun jään ja tottelen. Sietämätön tunne.

Ja juuri tämän tunsin tänään aamulla kun Herra halusi palvelevaa suihinottoa. (Vittu että vituttaa muuten tämänkin Herra-sanan käyttö täällä blogissa… Se on niin kliseistä ja en koe sitä omakseni mikä on se suurempi ongelma. En käytä mitään puhuttelunimeä kuten Herra tms. missään tilanteissa. Minua kyllä kutsutaan omalla lintunimelläni joka siis ei ole ‘pikkulintu’. Mutta se on eri asia, se on merkityksellinen ja kaunis ilmaisu korvissani...)

Palvelevaa suihinottoa siis. “Mene antamaan vähän suuta. Hellästi ja tunteella.” Ei ole helppoa lähteä sinne haaroväliin tuollaisen jälkeen. Teen sen lähes aina vastahakoisesti tai kiusaantuneena alistumisestani, niin nytkin. Menin kuitenkin aikani vänistyäni vastaan. Osaksi teen sen siksi että kiihotun pakottamisesta ja siitä että Herra ärsyyntyy ja muuttuu vaativammaksi. Osaksi myös koska ei huvita ottaa juuri silloin suihin ja ärsyttää kun tietää että on pakko tai tilanne eskaloituu.

Lopulta menin ja maattiin kummatkin kyljellämme sängyssä. Otin hetken pehmeästi ja lutkuttaen suihin. Toivoin jonkin aikaa että se toimisi itselläni ja tipahtaisin alistuneeseen olotilaan, joskus se nimittäin toimii loistavasti juuri tässä asetelmassa. Näin ei käynyt, ärsytti liikaa se palvelemisen tahtominen. Annoin ärsyyntymisen ja vastahakoisuuteni näkyä lähes täysin pidäkkeettä.

Herrani huomasi sen etten ole mukana hommassa oikein millään tavalla ja alkoi kevyesti panna suuhuni. Nyt sekään ei toiminut, mikään ei ollut hyvin itselläni. Oksennuksen maku vain nousi suuhun ja vitutti se palvelemisodotus yhä ja se että olen tässä tilanteessa että joudun myötäilemään Herrani haluja ellen halua epämiellyttäviä seuraamuksia. Paineita, odotuksia, palvelemista, alistumista...liikaa kaikkea.

Kummatkin ärsyyntyivät yhä enemmän. Herra kääntyi selälleen ja kehotti ottamaan kunnolla suihin, pehmeästi ja taas sillä hemmetin tunteella… Silloin alkoi itselläni jo keittää kunnolla. Lopulta otinkin suihin mutta en todellakaan niin kuin parhaiten osaan. Yhä enemmän myös raivo alkoi nostaa päätään ja lopulta käytin niin paljon hampaita ja lopetin aina välillä että tilanne kuitenkin eskaloitui. Halusin todella satuttaa Herraani. Halusin purra, repiä, hyökätä. Lyödä ja raastaa päästä niin että Herra olisi vain äänetön kasa mitätöntä lihaa.

Alistuvan puhetta…? Ei varmaan kenenkään parisuhteessa olevankaan puhetta… En kuitenkaan tehnyt mitään. Puristin hampailla vain vähän epämukavan tiukasti ja yritin miettiä järkevästi raivoni keskellä.

Irroittauduin ja lopetin, puhuimme kovalla äänenvolyymilla muutamia asioita toisillemme. Herra sanoi että minun tulisi tehdä kunnolla, omistautuen ja olla siinä mukana henkisesti. Tehdä kuten silloin kun haluan olla mahdollisimman hyvä Herralleni ja palvella suullani. Minä sanoin takaisin että voin tehdä sen niin että luulet minun olevan siinä henkisesti mukana ja palvelevan, mutta oikeasti en. Että voisin vain teeskennellä ja suorittaa roolin, näytellä ja antaa teknisen suorituksen luoda harhakuvan siitä että alistuisin henkisestikin. Se ei tietenkään ole sitä mitä Herrani haluaa.

Jatkoimme sanaharkkaa, minä yhä aggressiotilassa. Lopulta tilanne oli sellainen että tiesin sen olevan lähellä poikkivihellystä ja sitä en kuitenkaan halunnut. Olisi tullut niitä seuraamuksia ja halusin kuitenkin ponnistella meidän yhteisen tavoitteemme suuntaan. Siksi hillitsin koko ajan itseäni ja siksi myös lopulta aloin ottamaan suihin kuin tekisin jos olisin hommassa kunnolla mukana.

Se oli vaikeaa. Raivostumiseni kuulsi selkeästi yhä läpi ja tunsin olevani irrallinen tilanteesta. Sain kuitenkin hillittyä itseäni ja lopulta melko nopeasti Herrani laukeamaan, vieläpä ihan hyvänkuuloisestikin. Ei varmaankaan kaikkein paras orgasmi muttei ehkä se huonoinkaan.

Jatkoimme keskustelua minä kainalossa mutta puhe kulki yhä turhan vaarallisilla vesillä. Halusin katkaista kierteen ja lähentyä, tulla hyväksytyksi ja olla taas siinä hyvässä olossa yhdessä. Antaa päivälle sen D/s-alun jonka Herrani oli halunnut. Päädyin tekemään jotain mitä en koskaan tee - otin Herran käden ja vein sen alapäähäni jonka olin huomannut hetkeä aiemmin olevan hyvin märkä (yllätys itselleni).

Se mursi jonkin jään meidän välillämme, ehkä enemmän tosin minun sisälläni, ja sain sen avulla itseni päästämään irti. Puhuimme siitä että kiihotuin aiemmasta selkeästi ja pohdimme miksi näin oli. Herrani sanoi että toivoi sen olevan kiihotusta siitä että palvelin häntä koska tiesin hänen sitä haluavan vaikka se ei ollutkaan minulle helppoa, eikä kiihotusta siitä että hän pakotti minua. Sanoin että se oli varmaan kumpaakin, mutta ehkä enemmän ensimmäistä. En tiedä totuutta.

Kiihotuin kuitenkin hirveästi ja Herra myös minun siinä hänen kainalossaan yhä enemmän vääntelehtien, äännellen ja valuen. Laukesin lopulta todella voimakkaasti.

Aamu sai lopulta sen alun mitä Herra oli halunnutkin - pehmeän, rennon ja tyytyväisen suhdeilmapiirin D/s-sävyllä. Palvelin mutten traditionaalisesti, Herrani vaikuttaa kuitenkin ihan tyytyväiseltä.

-pikkulintu

Inathun kommentteja aamusta...

Koskapa pikkulintuni halusi kirjoittaa tänne tuosta aamusuikkarista ja sen aiheuttamista tuntemuksista, niin minun lienee pakko hieman kommentoida tuota samaa episodia...

Niin, ensinnäkin pitkä ja nautinnollinen lauantaiaamun suihinotto erittäin hyvään orgasmiin päättyen on jotain, mikä antaa anteeksi paljonkin. Uskon, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos näitä olisi tarjolla enemmänkin. Tällä kertaa maailmanrauha oli kuitenkin vaarassa järkkyä pikkulintuni ryhtyessä brattäilemään kesken Pyhän Toimituksen.

pikkulintuni ei oikein ole aamuihmisiä, eikä varsinkaan aamuseksi-ihmisiä. Mikä on kyllä tavallaan sääli, koska minä todellakin olen. Mutta vain tavallaan, koska seksin ottaminen pikkulinnulta ja varsinkin hänen pakottamisensa aamuseksiin on kyllä kaiken vaivan arvoista ;)

Tällä kertaa jo aloittaminen tuntui hänelle hyvin vaikealta ja varsinkin nautinnollisen orgasmin tuottaminen minulle tuntui ylitsepääsemättömältä. Edes rankka nielunainti ei herättänyt koneita käyntiin, joten hetken alkoi jo näyttää siltä että lauantaiaamu saa ikävän lähtölaukauksen ja minun olisi ihan suorastaan vaivaannuttava itse aktivoimaan mokomaa...

Tällä kertaa kuitenkin mindfuck toimikin yllättäen varsin tehokkaasti. Minun ei tarvinnut käyttää varsinaista verbaalista saati fyysistä uhkausta tai pakottamista, vaan ainoastaan "antaa sitten olla" -asennoitumisen ja melkein sängystä poistumisen. Ja nopeasti pikkuiseni asenne muuttuikin kuin taikaiskusta ja hän hoiti hommansa loppuun erinomaiseen tapaansa ja pisaraakaan hukkaamatta. Mutta varsinainen riemu repesikin vasta minun toivuttuani, kun pikkuinen yllättyi itsekin silmin nähden kiihottumisestaan. 

Selkeän raivon tukahdutettuaan ja alistuttuaan palvemaan minua juuri haluni mukaan, hän olikin kaikesta epämukavuudestaan huolimatta erittäin kiihottunut. Juuri täsmälleen sitä, mihin olen häntä kouluttanut kaikki nämä vuodet. Tämä aamu oli selkeästi yllätys hänelle itselleen ja samalla minulle selkeä merkki siitä, että voimme siirtyä seuraavalle tasolle hänen koulutuksessaan :)

-Mr.Inathu



perjantai 20. toukokuuta 2016

Mr.Inathun tuntemuksia pannoittamisesta

Miltä tuntuu niitata metallinen panta kiinni toisen kaulaan? Leikata toisen iho auki juoksettaakseen veren omistajuussopimukselle? 

Miltä tuntuu omistaa toinen ihminen? 
Miltä tuntuu käyttää omistajuuden suomaa valtaa juuri niin kuin haluaa? 
Miltä tuntuu omistajan vastuu omaisuudestaan?

 

Niin, lienee saakin sanomatta selvää, miltä nuo tuntuvat valtafetissin omaavasta ;)

Olen harrastanut BDSM-suhteita ja kinkyilyä yli kaksi vuosikymmentä, mutta pannoittanut vain yhden kerran ennen tätä, yli 15 vuotta sitten. Päättäen sen kokemuksen jälkeen, etteivät 24/7-suhteet ole minua varten... Mutta aika kuluu ja jokainen suhde on oma yksilöllinen kokonaisuutensa, ei ole kahta samanlaista...

Minun suhteeni pikkulintuun on kestänyt jo pyöreästi päivälleen 6 vuotta. Nimeämisestäkin on jo useampi vuosi, joten miksi pannoittaa juuri nyt? Tai pannoittaa ylipäätänsä enää ketään?

Kysymyksiä, joita mietin pitkään. Varsinkin kun hän ei koskaan ole ollut miellyttämishaluinen tai palveluluontoinen, vaan ajoittain melkoinen brat ja vielä siinä sanan huonossa merkityksessä, eivätkä muut lintuni ole katsoneet sitä lainkaan hyvällä. Monella tavalla prinsessa ja niin monella tavalla eksyksissä. Miksi pannoittaisin juuri hänet, miten juuri hän on ansainnut sen? 

Minulle pikkulintuni oli alkuun vain mielenkiintoinen projekti, ajoittain turhauttava ja perin vituttavainenkin projekti. Sittemmin entistä enemmän jotain, mitä vastaan peilasin itseäni. Haaste ja pulmatehtävä. Miljoonan palan palapeli. Hetkittäin aivan liiankin kuormittava haaste. Silti jotain, mikä piti mielenkiintoni yllä läpi vuosien.

Introvertti kovis, joka ei halunnut olla ihmisten kanssa eikä pystynyt suomaan onnellisuutta itselleen. Itselleen huimat muurit pystyttänyt prinsessa, joka käpertyi itseensä, maailman alkaessa ahdistaa. Ei kuitenkaan tyypillinen suicide girl, joita scenen ympärillä pyörii aivan liiankin paljon. Havaitsin Kipinän jo aivan alussa, se oli vain ohikiitävä välähdys, mutta huomasin sen ja aloin puhaltamaan sitä liekkiin...

Kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Sitä meidän suhteemme on ollut kaikki nämä vuodet, mutta sentti kerrallaan olen laskenut muureja. Onnistuminen toisensa jälkeen on kääntynyt seuraavien päivien aikana katastrofaalisiin epäonnistumisiin. Olen antanut uusia mahdollisuuksia kerta toisensa jälkeen. Käyttänyt ultimaattumeita ja asettanut rajoja, rankaissut ja kannustanut. Ohjannut ja tukenut. Innostanut ja pakottanut. 

Ja lopulta ollaan siinä. Minun asunnossani, asettelemassa metallista rengasta alastomalle iholle. Miksi?
 

Koko suhde on ollut jatkuvan lopettamisen uhan alla, koska vain äärimmäinen ultimaattumi on ollut se väline, joilla vaikeimmissa paikoissa on saatu luotua pakotettua motivaatiota. Erittäin rankkaa myös D:lle, en suosittele kellekään...

Mutta samanaikaisesti suhde on ollut jatkuvaa rakentamista. Se ei ole ollut ihastumisesta tai satunnaisesta seksistä liikkeelle lähtenyt "tavallinen" suhde, vaan jotain aivan totaalisen muuta. Suhde, jossa mitkään perinteisten suhdekuvioiden säännöt eivät toimi. Omistajuus oli tämän rakentamisen viimeisin kulminaatiopiste. Panta vain sen symboli.

Joten miltä tämä kaikki tuntuu vanhasta pervosta? Miltä tuntuu tehdä jotain, mitä ei hyvästä syystä kuvitellut koskaan tekevänsä? 

Jännittävältä. Hyvällä tavalla jännittävältä ja motivoivalta :)
Omistamisen tuntemuksiin palaan syvällisemmin taas paremmalla ajalla...

-Mr.Inathu


torstai 19. toukokuuta 2016

Pannan pitämisestä

Vaikka titaaninen pantani on kevyt kantaa, sen huomaa arkielämässä kun se on päällä jatkuvasti. Millaista sitten on ollut pari kuukautta sen kanssa? Jätän tästä postauksesta pois sen D/s-merkityksen, olkoon kyseinen ulottuvuus joskus oma tekstinsä.

Fyysisesti pannan tuntee usein kevyenä painontunteena niskassa, kaulan ympärillä ja solisluilla. Jos treenaa, kumartelee tai liikkuu muuten enemmän, panta pyörii kaulassa ja nousee solisluilta hiukan törölle. Siitä näkee mielestäni selvimmin että kyseessä ei ole koru koska panta säilyttää täydellisesti muotonsa ja on sen vuoksi omalla tavallaan jykevän näköinen. Ainakin omaan silmääni, sillä mietin paljon sitä mitä muut ajattelevat siitä...

Tämän vuoksi olenkin alituiseen erittäin tietoinen siitä että kaulassani on panta. Mietin useita kertoja päivässä sitä onko joku kanssakinky paikalla ja huomaisiko hän pantani. Itse olen bongaillut jo vuosia pannan näköisiä kaulakoruja ja siksi mietin sitä tajuaisiko toinen myös minun koruni merkityksen. Ei sillä että olisin nähnyt kuin muutaman melko varman tapauksen arkielämässä... Pysyviä pantoja/arkipantoja taitaa olla niin vähän Suomessa ja vielä vähemmän huomiota kiinnittäviä tai kaulassa olevia että ei ihmekään. 

Mietin myös mitä tavalliset ihmiset ajattelevat nähdessään pannan. Vielä kukaan ei ole kommentoinut sitä mutta olen tarkoituksellisesti joissain tilanteissa piilottanut sen paidan alle. Lähes joka päivä pidän töissä hiuksia auki ja muuta kaulakorua lisäksi jottei se suoranaisesti hyppäisi silmille. Käännän myös lukituskohdan niskaan sen valahtaessa. En nimittäin haluaisi joutua keksimään jotain vastausta kun joku kysyy miten se on kiinni... :)

Noin muuten pannan kanssa on normaalia elää, mitä nyt välillä pelottaa kuristumismahdollisuus. Se onkin rajoittanut harrastuksiani. Siitä ei myöskään voi tarttua kuin kevyesti kiinni tai tekee pahaa jälkeä. Sessiopanta onkin leveää nahkaa jotta siitä voi tempoa huolettomammin. 

Saunassa panta polttaa jos siitä ei pidä kiinni. Vielä en ole käynyt hammasröngtenissä sen kanssa mutta eipä siinä auta kuin sanoa ettei sitä saa irti. Kiusallista epäilemättä... :) Teoriassa pannan kanssa voi mennä magneettikuvaankin mutta kiinnitys ei ole titaania joten todellisuudessa varmaan ei.

Vielä en asetu oikeaan mielentilaan vain koskettamalla pantaani. Ehkä tulevaisuudessa? Herrankaan kosketus pantaan ei vedä jalkoja alta mutta säväyttää kyllä. Henkisestä puolesta joskus toiste siis tarkemmin...

Arjen vaikutuksesta

Niin kuin koko tämä blogi-kirjoittamisen aloittaminenkin, meinaa tämä kirjoittaminenkin väkisin jäädä muiden kiireiden jalkoihin jo heti alusta. Toisaalta tarkoitus ei tänne ollut suoltaa päivästä toiseen entistä viisaampia ja syvällisempiä ajatuksia omistamisesta ja alistamisesta, vaan mieluumminkin lyhyitä ajatuksia arjesta jossa ne ovat läsnä. Siis siitä ihan oikeasta arjesta, jossa käydään töissä, kasvatetaan lapsia, ylläpidetään taloutta, hoidetaan puutarhaa (ei sitä "puutarhaa", pervot) ja rakennellaan linnunpönttöjä, opetetaan lapsia ajamaan polkupyörällä jne jne jne... Sitä kaikkea oikeaa elämää, jonka puristuksiin ei-sessiosuhteet väkisinkin jäävät.

Sessiosuhteet ovat tavallaan helpoimpia suhteita ikinä. Vuosikausia kestävät sessiosuhteet ovat tavallaan "huijausta", sellaisetkin joita itse harrastan, joissa tunteet toiseen syvenevät kvartaalien vaihtuessa ja toisen alitajunnan pienemmätkin nurkat tulevat vähitellen koluttua. Koska sessiosuhteissa aikaa on aina "liian vähän", tulee ne yhteiset hetket käytettyä aina täysillä ja niistä otetaan kaikki irti. Sessioihin valmistaudutaan huolella ja niitä fiilistellään päiviä etu- ja jälkikäteen. Kumppaneista jää koko ajan vain positivinen kuva, eikä arki tai sen kiire haittaa kuin satunnaisesti. 24/7 arki ei pysty mitenkään kilpailemaan sellaisen kanssa...

Joten ei ole ihme, että siirryttäessä vuosikausia kestäneestä syvällisestä sessiosuhteesta 24/7-suhteeseen, saattavatkin arjen kiire ja velvollisuudet tuntua hieman erilaiselta, kuin se romanttinen kuva 24/7 jatkuvasta D/s-sessiosta oli aiemmin... Siinä missä pitäisi valita laittaako illalla vielä kolmannen koneellisen pyykkiä kuivamaan ja katsoo samalla jakson HBO:n sarjasta vai kaivaisiko esille narut ja nipistimet... Vastaus ei välttämättä joka ilta olekaan enää aivan yhtä vaaleanpunainen :D

pikkulintu asuu minun alapuolellani, kodinhoitajan asunnossa josta löytyy myös tämän talouden kodinhoitohuone pyykkifasiliteetteineen. Eikä liene epäselvää, kuuluuko mm. pyykkihuolto pikkulinnun velvollisuuksiin ;)
Vaan entä sitten talon Isäntä itse, kun huomaa pyykkihuollon tökkivän, mitä tekee suuri ja mahtava Omistaja, kun huomaa illalla ettei pyykkihuolto olekaan toiminut saumattomasti. Herättyään aikaisin aamulla, juostuaan vetämässä useita tärkeitä asiakastapahtumia pitkän päivän, hoidettuaan lasten asiat ja tehtyään vielä pari tuntia remonttia? Vaikka huomiota seuraava ajatus vilahtaakin nopeasti rangaistukseen, seuraa sitä vieläkin nopeammin ajatus siitä, miten enää tähän aikaan ei oikein ehkä kuitenkaan enää jaksaisi...
Stereotyyppisesti seurauksena olisi X:lle kahlittu orjatar ja piinaava piiskaus, joka päättyy lupaukseen hoitaa pyykit tulevaisuudessa ajallaan... Todellisuudessa tuonkin toiminnon toteuttamista häiritsevät nukkuvat lapset ja yli-innokkaat koirat ja asian priorisointiin alkavat vaikuttaa erilaisten vaihtoehtojen houkuttelevuus... Rangaistuksen antamisesta saatavan henkisen nautinnon ja sen edellyttämien lisähommien vastakupissa punnitaan rauhallista iltaa, läheisyyttä HBO:n äärellä ja sen jälkeen vastaanotettua hellää suihinottoa... Joinain päivinä vastaus on helppoa antaa, toisina kiikutaan vähemmän helpon valinnan äärellä...
Vaan jos D:llä kerran on täysi valta päättää tehdä tai jättää tekemättä, niin miksi tekemättä jättäminen ja rentoutuminen jättävät silti takaraivoon ajatuksen siitä, että "pitäisi"?
Vaikka tietää, ettei kuriin ja järjestykseen tarvita jatkuvaa rangaistusta, niin miksi tänne blogiinkin pitäisi nyt saada kuva piiskotusta lihasta?
Mitä on todellinen valta? Ja onko se sitä, jos päättääkin käyttää valtaansa siihen, että jättää tekemättä? Onneksi maailma ei ole mustavalkoinen, eikä kysymykseen tarvita vastausta. On vain filosofista ja mielenkiintoista pohdintaa ;) 

Olen väsynyt, joten laitan rangaistuksen tarpeen vain "listalle"ja lisään tähän vain jonkun vanhan kuvan pikkulinnusta... Piiskomista sitten taas joskus paremmalla ajalla...

-Mr.Inathu

maanantai 16. toukokuuta 2016

Se mitä tapahtuu ja mitä luulee tapahtuvan on kaksi täysin eri asiaa

Ja näin tämä blogi alkaa minunkin puolestani, tosin täysin eri merkeissä kuin suunnittelin ja tavallaan siksi ihan oikein. Elämä kun ei kulje kuten fantasioissa.

Kirjoittamisen oli tarkoitus alkaa 3.3. jolloin allekirjoitin omalla verelläni minulle annetun sopimuksen ja panta niitattiin kaulaani. Sen sijaan kirjoitankin vasta nyt ja kuluneet päivät ovat olleet jotain muuta kuin kuvittelin etukäteen niiden olevan.

Olin haaveillut ja pelännyt, odottanut ja intoillut, hermoillut ja kihelmöinyt aiheen tiimoilta jo kauan ennen h-hetkeä. Ajattelin että silloin kaikki muuttuu, minä muutun, me muutumme. Kaikki olisi aivan toisin kuin nyt sillä minähän jaksaisin, kehtaisin ja haluaisin enemmän kun olisin pannassa.

Minä päästäisin irti kontrollistani nopeasti (pakon edessä), sillä Herrani käyttäisi oikeuttaan rangaista minua jos en tottelisi. Jos vänkäisin, sulkeutuisin ja tekisin vain kuten itse haluan, saisin jonkin kamalan muistutuksen siitä mihin olen suostunut ja minun olisi pakko antautua ja heittäytyä Hänen tahtonsa varaan.

Näin minä kuvittelin. Tyypillistä minulle.

Alku oli kuitenkin tyypillistä meidän suhdettamme jota on jatkunut jo kuutisen vuotta eri muodoissaan, alkaen aina vuosikausien mentoroinnista, ohjaamisesta, tukemisesta ja sessiosuhteesta päättyen nykyiseen arkiseen yhdessäoloon ja kumppanuuteen.

Takana on kuusi jokseenkin tuskaistakin vuotta eron uhkaa ja suhteen pelastamista kerta toisensa jälkeen. Lupauksia minulta yrittää enemmän ja lukemattomia keskusteluita samoista aiheista. Aina minulle on kuitenkin annettu anteeksi ja minut on otettu yhä uudelleen lähelle, minuun on luotettu ja nähty se hyvä jossain kaiken takana. Aina on vielä kerran päätetty yrittää.

Tämän kaiken kuvittelin jäävän historiaan kun panta asetettaisiin kaulaani. Kuvittelin että minua ympäröisi niin vahva dominoinnin voimakenttä että pelkästään se saisi minut ruotuun. Kuvittelin myös, että panta naksauttaisi aivoissani jonkinlaisen alistumisvivun päälle ja kokisin edes välillä täyttymyksen tunnetta ja omistetun onnea.

Luulin, että voisin olla kuten "kaikki muut alistuvat" tällaisessa tilanteessa mielikuvissani ovat: varmoja paikastaan elämässään ja siksi tasapainoisen onnellisia, omistautuvia, alistumisesta voimakkaasti kiihottuvia, palvelemisesta paikkansa löytäviä. Turvassa ja seikkailun alussa olevia.

Mitään sellaista ei kuitenkaan pitkään aikaan ollut. Oli väsymystä ja kiirettä, haluttomuuttani muuttaa asioita ja kireitä whatsapp-keskusteluita, arkisuutta ja alistumisen välttelyä. Muutto ja remontointi samaan aikaan pannoituksen kanssa vei voimavaroja yllättävän paljon kaiken muun lapsiperheen arkisen elämänmenon ohessa.

En myöskään ole ns. perinteinen sub tai alistuva ihminen jos nyt stereotyyppisesti ajatellaan. En lähtökohtaisesti nauti palvelemisesta enkä halua miellyttää D:täni kaikin tavoin. Olen itsekäs ja vaikea. Menen lukkoon helposti tai sitten suoritan roolia ulkoistaen itseni muualle. Luotan, mutta en sitten kuitenkaan tarpeeksi päästääkseni kontrollistani irti ja enkä edes usko siihen ettei alistuminen alentaisi minua ihmisenä. Teen loppupeleissä niin kuin itse haluan tai on aivan pakko tehdä, ja senkin teen lopulta vain oman edun vuoksi. Minä saan nautintoni pakosta ja alistetuksi tulemisesta, en alistumisesta ja palvelmisesta. 

Näistä asioista huolimatta D/s-dynamiikka puhuttelee minua ja saan siitä silti nautintoa. Siksi halusin omista epäilyistäni huolimatta pantasopimuksen ja kokeilla mihin omistettuna oleminen minut veisi.

Olen miettinyt moneen otteeseen sitä olenko tekemässä virhettä ja teenkö vain identiteettiäni vastaan kun yritän tähdätä syvemmälle alistumiseen. Entä jollen vain olekaan tarpeeksi alistuva? Halusin kuitenkin lähteä yrittämään tätä kun Herrani lopulta antoi siihen mahdollisuuden.
 

Haluan selvittää onko ultimaattinen pakko lopultakin se keino jolla pystyn irroittamaan kontrollistani. Onko pannan myötä tuleva suhdedynamiikan muutos mahdollisuus saada lopultakin elämänhallintani kuntoon ja saavuttaa pysyvämpi onnellisuus ja iloisuus? Onko omistettuna oleminen mahdollisuus kokea uudenlainen merkitys itselle ja suhde, jota en ole koskaan pystynyt rakentamaan? Tila jossa luottaa, omistautua, löytää voima itsestään ja intohimo eri tavalla kuin ennen. Päästää irti asioista joihin olen aina aiemmin takertunut.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa kovin väärin perustein tehdyltä ratkaisulta. Minä kuitenkin uskoin että olen onnellisempi kun olen Herrani oma, kun kannan hänen valmistamaansa ja kiinnittämäänsä pantaa kaulassani ja elän hänen kattonsa alla. Kun minut on hyväksytty ja otettu tähän, kaikista puutteistani huolimatta. Kun minä olen hänen lintunsa, hänen pannassaan ja omaisuuttaan. 

- pikkulintu

Mr.Inathun aloituspostaus

Niin, tänään oli sitten aika aloittaa tämäkin prokkis... 
Tämä blogi on ollut täällä odottelemassa avaustekstiä jo aivan liian pitään, milloin minkäkin pikkukiireen ajaessa kirjoittamisen ohi...

Olen jo aikoinaan kirjoitellut paljon ajatuksistani ja kokemuksistani kinkyyn ja BDSM:ään liittyen niin edesmenneelle Leikkikehälle kuin BDSM-Baariinkin, mutta viime vuosina kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, eikä Baariikaan ole tullut kuin satunnaisesti julkaistua joku kuva. Tänne ajatuksena taas kirjoitellakin, ehkä vain lyhyempiä pohdintoja tai ehkä välillä vähän pidempiäkin. Kirjoittamiselle tosin tuntuu nykymaailmassa jäävän niin kovin kovin vähäisesti aikaa. Onneksi itse tekemiselle aikaa riittää paljon paremmin ;)

Tämä blogi on siis ensisijaisesti tarkoitettu projektiamme varten, mutta toivomme sen kiinnostavan, viihdyttävän ja ehkä jopa pikkuruisen opastavankin  lukijoitamme. Kommentointi ja kysymyksetkin ovat sallittuja, voi tosin olla että vastailemme pienellä viiveellä, mitä nyt arjen kiireiltä ehdimme ja mitä mieleen nyt sattuukin juolahtamaan.

Mukavaa matkaa ;)

-Mr.Inathu 

Ja koska aina pitäisi aloittaa kivalla kuvalla, niin laitetaan tähän yksi pikkulinnun "kisukuva" kuva viime talvelta. Toivottavasti se miellyttää teidänkin silmäänne... Ja mielikuvitustanne ;) 

Tulevaisuudessa kyllä ajatuksena julkaista kaikenlaista vähemmän viilattuakin kuvamatskua ihan arkisistakin jutuista... Stay tuned <3



Lähtötilanne

Tämä blogi on osa 151-projektia, jonka pääosassa ovat Mr.Inathu ja hänen pikkulintunsa. Blogin tarkoituksena on niin tarjota paikka osallisten ajatusten ääneen miettimiseen kuin satunnaisten kuvienkin julkaisemiseen.

Mr.Inathu on elämäntapakinky, joka on ehtinyt leikkiä erilaisia aikuisten leikkejä jo kovin pitkään. Hänelle kinky ja polyys ovat olleet osa elämää "aina", eikä oikeastaan mikään mitä ihmiset toisilleen voivat seksuaalisesti tehdä, ole jäänyt hänelle vieraaksi. Pikkulinnulle Inathu on ollut Mentori ja Kouluttaja jo yli puolen vuosikymmentä.

3.3.2016 pikkulintu muutti koeajalle Inathun katon alle, erillisiin kodinhoitajan tiloihin, ja sai kaulaansa Herransa valmistaman titaanisen "koepannan". Alkoi 151-projekti, jonka aikana pikkulintu vapaaehtoisesti luovuttaa kaiken yksilöllisen päätäntävaltansa Herralleen ja Omistajalleen.

Pikkulinnulle 151-sopimus on vuosia kestäneen D/s-suhteen viimeisin vaihe ja suuri henkilökohtainen koetinkivi. Onko TPE ja panta - omistettuna oleminen - avain oman itsensä löytämiseen vaiko vain pikkuprinsessan mielessään romantisoima haavekuva?