maanantai 18. heinäkuuta 2016

Menettämisen pelko

Minä pelkään välillä että menetän Herrani jollain tavalla. Tämä asia nousi äsken mieleeni kun kuuntelin Hänen ajavan autollaan pois pihalta ja tiesin että paluu olisi vasta useiden päivien kuluttua. 

Pelkään sitä että hän ajaa kolarin, kadottaa persoonallisuutensa sairauden myötä tai jättää minut. Katoaa tai hiipuu lopullisesti elämästäni. Miten minä voisin jatkaa siitä eteenpäin?

En ole vielä menettänyt läheisiäni joilla olisi ollut niin suuri merkitys elämääni kuin Herrallani on ollut. Hän on kumppanini, ystäväni, mentorini, Omistajani. Hän on vaikuttanut elämässäni jo nyt niin moneen asiaan etten voi unohtaa koskaan sitä kuinka minusta tuli tällainen ihminen juuri Hänen vaikutuksellaan. En, vaikka olemme vasta kompastelemassa yhteisen 24/7-matkamme alkumetreillä. Miten vaikeaa se on sitten kun suhde on pitkä ja D/s on vaikuttanut siihen vielä syvemmin..?

Kun murehtiminen iskee, minä mietin kuinka jatkaisin eteenpäin jos hän nyt kuolisi. Miltä tuntuisi muuttaa pois hänen talostaan jota olemme jo tehneet vähän enemmän yhteiseksi? Muuttaa pois täältä missä hänen kädenjälkensä näkyy ja missä olemme eläneet yhdessä. Mihin olen alkanut jo kotiutua.

Miltä tuntuisi kun en enää näkisi häntä? Minulla ei ole moniakaan kuvia joissa Herrani on oman itsensä näköinen. Hyväntuulinen, ilkikurinen, heittänyt juuri huonon kaksimielisen vitsin. Kuvia joissa näkyy hänen mietteliäs ilmeensä, antaumuksellinen selittämisensä tai väsymys, turhautuminen, ärsyyntyminen. Kuvia joissa hän hehkuisi haluansa satuttaa, käyttää, nöyryyttää, alistaa minua... Kuvia joissa näkyisi nautinto, raukeus ja hellyys jota hänessä on.

Minulla olisi vain muistot. Miltä tuntuisi muistaa miltä tuntuu kun hän koskee ohimennen, kun hän keskittyy arjen askareisiin, kun hän hyväilee? Se tuntuisi varmaan hyvin kipeältä…

Miten osaisin pitää itseni kasassa ja jatkaa elämässäni eteenpäin, ilman eristäytymistä ja henkistä sulkeutumista? Tietäisin kyllä mitä hän haluaisi minun tekevän, mutta en tiedä pystyisinkö niihin asioihin ilman häntä. Positiivisuuteen, sitkeyteen, liikkeessä pysymiseen, uran jatkamiseen ja opiskeluiden päättämiseen. Se kaikki ottaisi vähintäänkin valtavasti takapakkia... Olen yhä niin keskeneräinen ja vahvasti Hänen tukea sekä ohjaustaan tarvitseva.

Minä olen luultavasti nyt tässä vaiheessa riippuvainen hänestä jollakin oleellisella tavalla. Tukeudun häneen ja luotan siihen että hän ympäröi minut ja voin olla sitä mitä olen - pienempi ja Hänen. Peilaan itseäni hänen kauttaan. Herrani on minulle turvasatama, Isi joka osaa kaiken ja joka pitää minusta huolta. Hän on Omistajani ja vaikka se omistajuussuhde ei olekaan vielä meille sitä mitä sen haluaisimme olevan, se on silti minulle jotain suurta.

Kuinka voisin jatkaa jos tämä kaikki päättyisi? Olisiko se samalla päätös suurelle osalle seksuaalisuuttani ja minun elämistäni parisuhteessa? Sillä miten löytäisin miehen joka jaksaisi minua, olisi minulle yhtä hyvä ja sopiva kuin Herrani on… Joka ei saisi minua vertailemaan tai muistelemaan entistä aikaa hänen kanssaan. Maailmassa toki riittää kinkyjä miehiä mutta suhteiden onnistuminen tuntuu vaikealta muutenkin, saati sitten kun mukaan pitäisi ottaa myös poikkeava seksuaalisuus.

Herrani sanoisi tästä asiasta minulle: “Turha murehtia asiaa nyt, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Teet nyt niin kuin minä sanon ja olet hyvä tyttö, niin kaikki menee hyvin ja minä pidän huolta sinusta.”

Tiedän että siinä on totuus takana (tulevasta ei tiedä, keskity nykyhetkeen) ja myös uskottelua jota kukaan ei voi minulle taata (kaikki menee hyvin ja minusta pidetään huolta). Minä silti kallistun aina siihen mihin minun pitääkin, Hänen lintunaan… Tekemään kuten Hän sanoo.

-pikkulintu

Minulla ei ole Herrastani montakaan tänne sopivaa kuvaa, asia jonka haluaisin korjata tulevaisuudessa... Tässä kuitenkin hänen kätensä niille ominaisessa puuhassaan, rakentamassa jotakin joka liittyy kinkyilyyn. :)

torstai 14. heinäkuuta 2016

Kilpailevat subit...

Lienee vain luonnollista, että alistujat kokevat kilpailevansa keskenään "paremmuudestaan". Että yhden suoritus on paras ja toinen taas on taitavampi jossain toisessa ja kolmas osaa ehkä miellyttää hienostuneimmin jne. Ja sitten ne mokomat vielä vaivaavat noilla ajatuksilla pieniä herttaisia päitään, stressaantuen ja ahdistuen yhä uudelleen ja uudelleen omasta kyvyttömyydestään suhteessaan toisiinsa... Ja tottakai joukkoon mahtuvat vielä ne alfasubit, jotka kaikkien muiden mielestä osaavat "aina kaikken parhaiten"... Tutun kuuloista?

Ei ehkä ihan jokaiselle, mutta todennäköisesti ainakin niille, jotka ovat jo pidempään pyörittäneet monisuhdekuviota. Epäilykset ja vertailu nousevat pinnalle aina jossain vaiheessa, vaikka D tekisi mitä...

Vaan kun asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin se saattaa alistujasta tuntua... Henkilökohtaisesti en esimerkiksi koskaan arvota kahta alistujaa suhteessa toisiinsa, siitä yksinkertaisesta syystä että minulle jokainen alistuja on yksilöllinen. Eihän sitä voi verrata omenoita ja banaaneitakaan... Lisäksi omat haluni ja mieltymykseni vaihtelevat päivittäin, en halua samaa asiaa koko ajan ja aina samalla tavoin. Joskus on päivä jona haluan tehdä rankkaa alistamista ja satuttamista, toisena taas olla intohimoisen palvonnan kohteena ja kolmantena vain olla rauhassa ja kerätä voimia hellässä huolenpidossa.

En ole koskaan kohdannut alistujaa, joka olisi "kaikkea", vaan jokaisella on omat "juttunsa", eikä alistujia voi mitenkään verrata kokonaisuuksina toisiinsa. Saati sitten arvottaa, koska se vaatisi jonkinlaisen pysyvän "origon" jonka kautta määrittyisi arvottamisen näkökulman suunta. Mutta jo sekin on minulle mahdotonta, koska omat haluni vaihtelevat niin paljon...

Pidin pari vuotta sitten orgasmipäiväkirjaa kokonaisen vuoden ajan. Kirjasin ylös taulukkoon jokaisen saamani orgasmin, kenen kanssa, missä, mitä oli tehty ennen laukeamista ja ne "tähdet"... Tähdet, joilla arvioin itse itselleni jokaisen orgasmin "taivaallisuuden". 1-5 tähteä, jakauma karkeasti keskijakauman mukaisesti. Vuodelle taisi tulla yhteensä 3 viiden tähden orgasmia ja olisiko ollut 2 yhden tähden. Kokonaisotoksen ollessa vajaan kolmensadan orgasmin huitakoilla.

Itselleni "tähdet" olivat väline, joiden avulla ajattelin jälkikäteen voivani katsoa löytyisikö jotain trendiä joka voisi tuottaa enemmän parempia orgasmeja, ei muuta. Mutta kumppaneilleni... Osa otti tähdet hyvin hyvin vakavasti, vaikka kukaan ei koskaan nähnyt niitä. Tietoisuus niiden olemassaolosta riitti... Mutta todettakoon vielä rehellisyyden nimissä, etteivät kaikki ottaneet asiaa niin vakavasti :)

Mutta mikä saa alistujat vertailemaan itseään toisiinsa, vaikka D:n toiminta ei osoittaisi minkäänlaista arvottamista tai valintoja? Miksi ihmisille ylipäätään on niin valtavan tärkeää tietää kuka on paras tai suurin tai kaunein? Miksi asioita halutaan yhä arvottaa superlatiivien kautta, vaikka liki jokainen elämänfilosofia maailmalla korostaa keskitietä ja kohtuullisuutta?

Olen viimeaikoina muistellut monia lukemiani kaunokirjallisuuden teoksia, joissa on käsitelty haaremiasumista ja jalkavaimojen välisiin suhteisiin liittyviä haasteita, erityisesti Ching Ping Mei ja Genjin tarina nousevat toistuvasti mieleen. Olen usein miettinyt sitä, kuinka "ikuisia" asioita arjen pienetkin asiat voivat olla. Miten täsmälleen samoja asioita on mietitty jo satoja tai tuhansia vuosia sitten ja kuinka oikeastaan ainoa poikkeus meidän yhteiskunnassamme on mahdollisuus valita. Kuinka oikeastaan kaikki muu on ollut olemassa aivan nykyisen kaltaisena jo kautta aikojen...

Ja takaisin arkeen...
Itse olen havainnut, että Omistaja/Herra/D joutuu monisuhteisessa kuviossa hyvin usein ottamaan jonkinlaisen "isähahmon" roolin ja vakuuttamaan että kaikki on hyvin. Ei kaikkien kanssa tietenkään, osaa vahvoista subeista sellainen lähinnä ärsyttää, myös muiden alistujien kaivatessa sellaista. Mutta onko siinä sitten jotain väärää? Siis tehdä niin, vakuuttaa toiselle että tekeminen oli "todella hyvää" ja "ihanaa" ja "osasit tehdä sen jutun aivan erinomaisesti..."

Jos käännyn ajattelemaan itseäni, niin tottakai on mukavaa kuulla miten toinen arvostaa minua. Aina sitä haluaa kuulla kuinka paljon toinen rakastaa, kuinka hyvältä tuntuu ja kuinka onnellinen toinen on jne... Aivan samasta asiastahan siinäkin on kysymys, eikä se silloin enää tunnukaan siltä että tarvitsisi vakuutteluja asiasta, vaan että on vain yksinkertaisesti mukavaa kuulla mukavia asioita itsestään. Niin alistujistakin on :)

Ja minkälainen on hyvä palvelija?
Itse uskon, että paras palvelija on onnellinen palvelija.

Se mikä tekee yksilöstä onnellisen tietysti vaihtelee hyvin paljon, mutta uskoisin ettei kenenkään kohdalla sitä ainakaan heikennä se, jos kokee olevansa hyvä, hyväksytty ja arvostettu ja saa kuulla siitä säännöllisesti ilman taka-ajatuksia.

Onnellisten subien ja paremman palvelun puolesta ;)

-Mr.Inathu 

 
Ajoittain hyvän palvelun saamista saattaa edeltää joukko erinäisiä toimenpiteitä.
 

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kuinka leikistä tulee totta

Viime aikoina pikkulintu on pohdiskellut paljon omistajuuden olemusta ja sitä, mikä todella on totta ja mikä ei. Suomen kinky-skenessähän aihe on ollut ikuisuusväittelyiden kohteena kautta aikojen, mutta onko kysymykseen edes olemassa mitään "oikeaa" vastausta?

Itse uskon siihen, ettei matematiikan ulkopuolella ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia, vaan asiat koostuvat aina lukemattomista muuttujista. Olen hahmottanut asiaa usein sanomalla, että päätöksenteko on kuin klassinen tasapainovaaka, jossa erilaisia asioita laitetaan vaakakuppeihin eri painoarvoilla ja lopputuloksena vaaka näyttää joko-tai. Mutta vaikka päätös silloin nopeasti katsottuna voisikin tuntua musta-valkoiselta, on se itse asiassa aivan muuta.

Ensimmäinen asia on se, kuinka paljon viisari on liikkunut. Toinen asia on se, paljonko kupeissa on yhteensä painoa ja kolmas asia on se kuinka paljon lukumääräisesti asioita on kupeissa. Lisäksi pitäisi huomioida mitkä kaikki asiat ovat kupeissa ja kuinka paljon niissä on asioita, jotka vaatisivat vastakuppeihinsa aivan muita asioita, kuin ollaan punnitsemassa. Ja vielä se, että vaikka päätös tässä tapauksessa olisikin selkeä, niin mihin kaikkiin asioihin päätös vaikuttaa tulevaisuudessa ja kuinka tulevaisuuden asiat muuttava vaakakupeissa olevien asioiden painoarvoa jo nyt, ennen päätöstä ja millä painoarvoilla ja miksi juuri niillä?

Eli oma tulkintani on se, ettei päätöksenteko ole koskaan mustavalkoista eikä siten ole olemassa mustavalkoisia totuuksia mistään pois lukien se matematiikka, joka poikkeuksena vahvistaa säännön :)

Noniin, nyt kun olen tuolla teoretisoinnillani karkottanut 95% lukijoista, voitaneen jatkaa varsinaisella asialla, mutta laitetaan tähän väliin yhdet tissit vielä, koska... No, tissit saavat aina jatkamaan pidemmälle ja ehkä juuri tämän kuvan takia Sinäkin olet jaksanut lukea edes tänne saakka ;)

  
Huoleton arkikuva
(Joskus se ihan perusarkikin vain näyttää niiiiiin kivalta...

Niin, kuten jo alussa kerroin, on pikkulintu viime aikoina kipuillut paljon sen asian kanssa, kuinka hän voisi olla "oikeasti" omistettu, kun kuitenkin ollaan todellisuudessa non-consent consensual-suhteessa. Eli omistajuus ei ole todellista, vaan perustuu konsensuaaliseen päätökseen, jossa hänellä on kaiken aikaa teoreettinen mahdollisuus lopettaa kaikki.

Minä sitten siinä yritin selventää asiaa noilla vaaka-juttuillani jne, mutta lopputulos ei ehkä ollut aivan toivotun kaltainen... Ennen kuin päästiin takaisin toiseen ikuisuuskysymykseen: "Mitä haluan suhteeltani?" 

Pikkulinnun vastaus oli suunnilleen seuraava: "Haluan tuntea olevani omistettu ja päästä kokemaan niitä alistumisen tunteita, jotka tuntuvat hyviltä."

JESH! Nyt oltiin taas tutuilla ja turvallisilla vesillä. Tämän minä jo osaankin :)
Mikä pikkulinnun vastauksessa oli oleellista? Huomasitko?

"Haluan tuntea" ja "kokemaan tunteita". Juuri tässä minun mielestäni on koko BDSMF:n kauneus ja tarkoitus. Se mahdollistaa tunteiden kokemisen turvallisessa ja yhteiskunnallisesti hyväksytyssä kontekstissa. Ja mikä parasta...

Tunteet ovat aina aitoja. Epäaitoja tunteita ei ole olemassakaan. Tunteita voi kyllä feikata toiselle ihmiselle, muttei koskaan itselleen. Tunteet saattavat perustua väärinkäsityksiin ja väärinymmärtämiseen, ne voivat perustua itsesuggestioon tai puhtaasen illuusioon, mutta silti tunteet itsessään ovat aina aitoja.

Base-hyppääjä tietää, ettei hän osaa lentää, mutta silti vapauden tunne ilmassa on aitoa. Kauhuelokuvan pelko perustuu puhtaaseen illuusioon, mutta silti tunne itsessään on aito. Pelaaja tietää, ettei hän oikeasti pelastanut universumia, mutta silti voittamisen riemu on aitoa. Ageplay ja rapeplay perustuvat konsensuaaliseen illuusioon, mutta tunteet joita ne herättävät ovat aitoja, jne.

Miksi siis valtasuhteet poikkeaisivat mitenkään edellä mainituista? Maailmassa on huomattavasti enemmän ihmisiä, joille todelliset valtasuhteet ovat arkirealiteetti. Ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa ja joilla ei ole ulospääsyä, turvasanoista nyt puhumattakaan. Ehkä sielläkin on joukossa ihmisiä, joilla on valtafetissi, mutta lähes varmuudella suurimmalla osalla ei ole.

Me olemme etuoikeutettuja, kun voimme kohdata fetissimme turvallisessa ympäristössä ja keskittyä vain niihin positiivisiin puoliin jotka meitä niin kiihottavat, olkoonkin että se perustuu aina yhteisymmärryksessä luotuun ympäristöön. Ja varsin usein omassa yksityisessä kuplassaan tapahtuvaan valta-dynamiikkaan, säännöstöihin ja toimintoihin.

Joten milloin leikistä tulee totta? Milloin konsensuaalisessa omistussuhteessa elävästä alistujasta tulee "orja"?

Henkilö itse ei voi vain päättää alkavansa kokemaan, vaan hän tarvitsee toisia osapuolia jotka luovat ympäristön, jossa omistettu kykenee tuntemaan haluttuja tunteita. Ja tähän tarvitaan vahvaa vuorovaikutusta ja jatkuvaa ajatusten vaihtoa, jotta osapuolet kykenisivät ymmärtämään niin toisiaan kuin myös itseään.

Joten toistetaanpa vielä kysymys...
Milloin konsensuaalisessa omistussuhteessa elävästä alistujasta tulee "orja"?

Silloin kun hänestä itsestään alkaa tuntumaan siltä. 
Silloin kun ihminen alkaa tuntemaan saavansa omistussuhteestaan juuri niitä tunteita, joiden takia on siihen lähtenyt. Vastauksen voi siis antaa vain henkilö itse, ei henkilön omistaja saati sitten kukaan ulkopuolinen.

Käytetään tähän loppuun vielä yksi klišee. Suhteet ovat aina "matka", eivätkä valtasuhteet poikkea siinä mitenkään muista suhteista. Meillä tämä matka omistajuuteen on nyt vasta aluillaan, mutta ainakin tiedämme nyt mihin suuntaan meidän pitäisi mennä ja että haluamme molemmat jatkaa matkaamme :)

-Mr.Inathu

PS. Lopuksi vielä hieman samaa vanhaa, ettei kukaan koe tulleensa sisällön osalta petetyksi tai visuaalisesti harhaanjohdetuksi ;) 


 
Toinen kesäinen arkikuva