Jatkaako omistusta vaiko ei?

Viime päivinä pikkulintu on hermoillut yhä enemmän kuun vaihteessa päättyneen pantasopimuksen jatkosta ja ihan aiheesta...

Nyt kun 151:n päivän projekti on ohi, on minun aika tehdä omakin päätökseni jatkosta. Niin, nämä ovat olleet mielenkiintoiset viisi kuukautta ja olemme oppineet paljon, molemmat. Minulle tämä on ollut paluu hyvin hyvin vanhoihin ajatuksiin ja tuntemuksiin omistajuudesta ja 24/7-dynamiikasta, kun taas pikkulinnulle tämä on ollut haaveiden ja ahdistusten kohteiden konkretisoitumista. Kummallekaan nämä kuukaudet eivät kuitenkaan ole olleet täsmälleen sitä mitä odotimme. Luonnollisestikaan :)

Valtasuhteet ovat mielenkiintoisia. Siinä missä meidän parisuhteemme voi varsin hyvin ja viihdymme suurimman osan ajasta loistavasti yhdessä ihan luonnostaan, itse omistussuhde tökkii ajoittain. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, ettemmekö sopisi omistussuhteen rooleihin, luontaisestikin. On toki totta, ettei pikkulintu ole hirveän palveluorientoitunut ja yhtä totta on se, että minä olen ollut varsin laiska omistaja. Suurimmat haasteet meillä ovat kuitenkin liittyneet siihen, miten vaikeaa pikkulinnun on ollut asettua omistettuun ja alistuvaan asemaan täysipäiväisesti. Asemaan ja mielentilaan, jotka saavat hänet kaikkein tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi, mutta samalla mielentilaan joka on niin vahvasti yhteiskunnallisten odotusten vastainen.

Siinä missä populäärikulttuuri toitottaa vahvoja ja itsenäisiä naisia, jotka eivät saa olla riippuvaisia kenestäkään ja avuliaisuuskin on vain portti hyväksikäyttöön, voi olla vaikeaa hyväksyä itsessään haluja omistautua miehen palvelemiseen saati omaisuudeksi. Varsinkin, kun samanaikaisesti "pitäisi" pystyä olemaan kaikkea sitä mitä iltapäivä- ja naistenlehdet sekä erityisesti erilaiset lifestylebloggarit hehkuttavat, vaikka vain haluaisi itse olla pieni ja alistuva. Noh, pikkulintu kirjoittakoon itse ajatuksistaan enemmän, jos haluaa :)

Meillä tuo ristiriita on vaikuttanut ajoittain siihen, että vaikka valtasuhde mahdollistaisi asioita, on minun omistajana ollut ajoittain pakko toiminnassani tehdä valintoja omien halujeni ja toisen mielenterveyden välillä. Vallan ja vastuun välillä, siis ihan sitä omistamisen arkea :) Tärkeintä on mielestäni kuitenkin ollut se, että olen on koko ajan yhä selkeämmin pystynyt havaitsemaan lintusessani Aitoa Halua. Entistä enemmän proaktiivista itsensä likoon laittamista ja omille epämukavuusalueilleen menemistä. Juuri niitä asioita, joita olen odottanut ja joiden suuntaan olen pikkuistani muokannut...

Toinen toimintaani ja suhteeseemme vielä edellistäkin enemmän vaikuttanut haaste on ollut pikkulintuni mustavalkoinen ajattelu. Minua yhtään enemmän tuntevat tietävät oikein hyvin miten vahvasti vastustan mustavalkoista ja superlatiiveihin perustuvaa ajattelua ja elämänfilosofioita. Minulle asiat eivät ole koskaan "joko-tai" vaan aina "sekä-että". Minulle ei ole olemassa oikeaa tai väärää sen kummemmin kuin onnistumista tai epäonnistumistakaan. On vain  kokonaisuuksia, jotka muodostuvat osistaan ja näiden vuorovaikutuksista.

On siis ollut hyvin turhauttavaa ajoittain luoda symbolisia ja dramaattisia julkilausumia tai ohjeistuksia, joiden seurauksena pikkulintu on vain ahdistunut, masentunut ja lopulta lamaantunut. Sen sijaan, että olisi antanut parhaansa (joka juurikin olisi ollut sitä mitä odotin), on pikkulintu pelästynyt sanaa "paras". Ollaankin vaadittu pitkiä ja filosofisia (lue isällisiä ja opastavia) keskusteluita siitä, mitä olen tarkoittanut ja mitä on Minun Filosofiani ja millä tavoin oletan omaisuuteni siitä ammentavan, ennen kuin pikkulintuni on vähitellen alkanut ymmärtämään etteivät kaikki korukieliset lauseet ole oletuksellisesti tarkoitettu ymmärrettäväksi täysin kirjaimellisesti...

Ja tämän molemmilla haastealueilla tapahtuneen positiivisen kehityksen myötä päädyin lopulta pitkällisen harkinnan seurauksena tarjoamaan pikkulinnulle uuden 151:n päivän koeajan. Pysyvälle pannalle ei todellakaan ole vielä valmiuksia, mutta kehitys on ollut oikean suuntaista joten jatkamme nyt vuoden vaihteeseen ja katsomme minkälaiseksi projektimme seuraava jakso kehittyy... 

Juuri nyt (taas) olen reissussa, joten pikkulintuni on nyt kotona täysin "sopimuksettomassa tilassa" (tosin yhä pannoitettuna) ja vakaa ajatukseni olisi kirjoittaa loppuviikosta uusi sopimus, mutta katsotaan kuinka siellä kotona onkaan tällä välin riekuttu ja palataan siihen sopimukseen sitten loppuviikosta ;)

-Mr.Inathu

 

"Hylätty pikkulintu"

Jakson päätös

Sovimme Herrani kanssa maaliskuussa pannan olevan kaulassani 151 päivää. Nyt nuo päivät ovat loppumassa ja sen johdosta olemme käyneet kehityskeskusteluja ja työstäneet uutta sopimustamme.

Päädyimme luontevasti jatkamaan pantasopimusta uudella 151:n päivän ajanjaksolla. Omistajuuden purulle ei ollut syitä, mutta emme myöskään kokeneet että olisimme valmiita Lopulliseen Pantaan™.

Miksi emme? Koska lopullinen pannoitus on meille kummallekin niin suuri sitoumus ja vaatii suurempaa kypsyyttä minulta, vahvempaa D/s-suhdetta, vankempaa varmuutta yhteiseen elämään sekä valmiutta kulkea pidemmälle ja syvemmälle kuin nyt pystymme. Minä en ole valmis siihen, joten me emme ole vielä valmiita siihen. Se mihin olemme kuitenkin valmiita on jatkaminen jo aloitetulla tiellä.

Meille tässä määrätyn pituisessa sopimuksessa oli monia hyviä puolia. Jouduimme todella miettimään mitä teemme kun päätöshetki tulee - purammeko sopimuksen vai jatkammeko, ja jos, niin missä muodossa? 

Suhteen tilinpäätös tuli hyvään aikaan. Minä ainakin menetin hiukan fokustani kuukausien kuluessa ja kun nyt perkasin sopimusta läpi Herrani ohjeistamana, havahduin taas hieman siihen mitä olinkaan sitoutunut tavoittelemaan. Sillä ei, minä en ole opetellut sopimustani ulkoa enkä lukenut sitä läpi joka sunnuntai… :)

Minua potki eteenpäin myös tieto kohtalonhetken lähestymisestä. Lukemattomia kertoja hillitsin itseni, nielin kiukkuni ja ylpeyteni lähestyäkseni Herraani sen sijaan että sulkeutuisin henkisesti. Vaikka Herrallani olikin valta irroittaa panta minä hetkenä hyvänsä, silti minua pelotti ajatus siitä että hän toteaisi sopimuksen lopussa ettei jatkamiselle ole edellytyksiä. Sen avulla pidin itseni aisoissa.

Mitä tulee uuteen sopimukseen, niin sen sisältö säilyi ytimeltään samana mutta Herrani muotoili sitä hieman vähemmän ehdottomaksi sanamuodoiltaan. Nyt uudessa on vanhaan verrattuna enemmän kyse yrittämisestä ja erityisesti tahtotilasta.

Olen hyvin mustavalkoinen ihminen joissain asioissa enkä oikein kestä sitä että minulta odotetaan "parasta joka hetki", sillä en tietenkään pysty siihen (näin koin itse vanhan sopimuksen sanoman, kaikesta Herrani puheesta huolimatta). Vaati paljon keskustelua siitä miten Herrani käsitti sopimuksen sanamuodot minuun verrattuna, että lopulta ymmärsin Hänen kantansa… Jälleen kerran tuli ilmi että suhtauduin liian ehdottomasti ja mustavalkoisesti asioihin.

Ja jälleen kerran se taottiin päähäni: en voi olla paras tai täydellinen kaikessa, mutta se ei ole mikään syy antaa itsensä sabotoida kaikkea jo etukäteen. Tärkeintä on yrittää parhaansa kyseisessä tilanteessa - joskus se on paljon ja joskus vähän, mutta se on silti yrittämistä ja liikkumista oikeaan suuntaan.

Näin ollen jään odottamaan Herrani paluuta viimeisimmältä reissultaan, hänen veistään ja sopimuspapereita, joihin toivoakseni silloin saan jälleen merkitä allekirjoitukseni verelläni.

Se kaikki on hiukan hassua, kiihottavaa, ihanaa ja sykähdyttävää. Hymyilyttää ajatella sitä.

-pikkulintu