Antaisinko rahani, vai kuunkin taivaalta?

Olen satunnaisesti vuosien varrella leikitellyt findom-ajatuksilla. Enkä varmaankaan ole ainoa alistuva, jolle myös tämä vallankäytön puoli on tullut joskus fantasioihin. 

Onhan taloudellinen valta hyvin kouriintuntuvaa. Jostain se raha on saatu ja johonkin se normaalissa käytössä menisi, itse kullakin.

Mitä jos antaisin osan itsenäisyydestäni tätä kautta toisen käsiin? Kuinka suurelta palaselta se tuntuisi?

Olen ymmärtänyt, että joissain suhteissa näin on tupattu tekemään, ilman mitään vallankäyttöä... On tunnollisia puolisoita, jotka ottavat yhteisen hyvän vuoksi taloudelliset asiat haltuun myös tumpeloltakin ja kaikki ovat tyytyväisiä. 

 Ja sitten on taloudellista väkivaltaa, joka on juuri sitä mitä termi sanookin - väkivaltaa.

Kummastakaan näistä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, ja tekstini käsittelee omia ajatuksiani taloudellisesta vallankäytöstä nimenomaan pantasuhteen näkökulmasta. Osana seksuaalista suhdetta jossa kummatkin ovat vapaaehtoisesti.

Tämä ei ole minulle voimakas fantasia, emmekä ole toteuttaneet sitä kuin muutamina palasina satunnaisesti. 

Alla kuitenkin pohdintaa liittyen siihen, miksi aihe puhuttelee minua ja eritoten mitä ongelmia siinä on... 

Spoilerit: 1) vallankäyttö on kiihottavaa 2) olemme liian turvallisia ja ennakoitavia talousextremeen.

:)

  ***

Ajatuksissani on tällä hetkellä kolme erilaista suuntaa.

Selkeää olisi antaa ylellisiä lahjoja - laadukkaita kinkyvälineitä, uusinta teknologiaa kotiin, virkistäviä matkoja... Minä päättäisin mitä antaisin, varmaankin selkeän toivelistan rajoissa. Kehys on kuitenkin kovin normaali ja rakastava, sanoisinko tylsä, jos summat liikkuvat kohtuullisissa rajoissa. 

Epäilemättä saisimme tästä tiristettyä irti enemmän, jos mitätöisimme lahjani merkitystä. 

Mitäs jos antaisin lahjoja jotka tekisivät oikeasti loven lompakkooni, mutta niillä ei olisi merkitystä I:lle? Nahkaiset luksuskahleet ryttääntyisivät kassissa ja unohtuisivat hotelliin. Lomamatka tuli aika kiireiseen aikaan ja hotellikin oli nuhjuinen... 

Hmm...ei. Ei tunnu kutkuttavan nöyryyttävältä tai jotain koloa kinkysielussani täyttävältä. Tuntuu vain hölmöltä. :) 

 

Entäpä jos antaisin huvittelurahaa kuukausittain - rahaa jonka käytöstä I päättää kuten haluaa? Mitä jos I tukisi hyväntekeväisyyskohdetta, joka olisi tarkoitettu suoraan kettuiluksi minua kohtaan? Ostelisi sitä sun tätä netistä tai laittaisi suoraan sijoituksiin? 

 Ei kovin herkullista tämäkään. 

Sen sijaan jos tätä rahaa käytettäisiin cuckquean-harrastuksen tukemiseen, saisimme tästä molemmat kiksejä. Huvittelurahaa suoraan minulta, joka käytettäisiin jonkun muun kuin minun kanssani... 

Ehkä näkisin mitä välineitä muita varten sillä ostettiin. Kuulisin millaiseen hotelliin tai ravintolakäyntiin rahat kuluivat. Potentiaali nöyryytykseen on suuri ja oikein toimiva!

Käytännössä rahamäärä olisi varmaankin järkevä ja ei talouttani horjuttava, mutta tässä tapauksessa se ei haittaisi (=cuckquean-kiksit). Tämä ei olisi kuitenkaan puhtaan taloudellisen vallan käyttöä (=tylsää).

 

 

Kuvitelmissa eniten kiksejä tuova taloudellisen vallan luovuttaminen on tietenkin totaalista. 

Alistuva antaa dominoivalle käyttöoikeudet tileihin, säästöihin ja sijoituksiin. Ottaa velkaa dominoivan pyynnöstä ja hänen käyttöönsä. Ehkä dominoiva tyhjentää tilit tai jättää alistuvan näkemään viikoksi nälkää tai anelemaan rahaa bussikorttiin, jotta pääsee kolmeen työpaikkaansa jotka dominoiva on pakottanut ottamaan. Jne... 

Taloudellista väkivaltaa tapahtuu ihmisille oikeasti, joten esimerkkejä voi keksiä laajalla skaalalla asteikosta rajoilla mennään aina sinne todellista väkivaltaa johon fantasioissa voi mennä mutta todellisuudessa ei.

Tästä realismi on kauimpana, ja siksi se kiinnostaakin!

Ns. "ongelmaksi" fantasialleni muodostuvat asiat, jotka ovat hyvin myönteisiä normaalielämässä... 

• Parisuhteemme on terve ja valtasuhteesta huolimatta tasapainoinen
• ...vaikka antaisin kaikki avaimet I:lle, en usko että hän käyttäisi niitä tavalla, jonka kokisin taloudelliseksi väkivallaksi (=tässä tapauksessa vallankäyttöä, joka menee yli hyväksymästäni) 
• ...toki aina on mahdollista että toisen mielenterveys horjuu yllättäen, minkä vuoksi riski on olemassa huonoihinkin lopputuloksiin
  
• Asumme yhdessä ja meillä on osaksi yhteinen talous
  
• ...elämästäni voisi tehdä silti vaikeaa, mutta se olisi helpompaa jos olisin yhä pienituloinen opiskelija jolla on oma koti ja talous
  
• Tunnemme toisemme erittäin hyvin ja pitkältä ajalta 
• ...pystyn mielestäni ennakoimaan, miten I käyttäytyisi - en "saisi" jännittää äärimmäisiä vaihtoehtoja
  
• Taloutemme ovat ihan terveessä kunnossa - niin meidän yhteisemme, I:n kuin minun omanikin
• ...ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että nyt hunsvotti ottaa ja pistää elämän risaiseksi kun rahaa on, uhkapelaten kaiken viikonlopussa
  
• ...raha ei ole sen vuoksi niin tunteita herättävä ja mehevä asia, että kevyellä vallankäytöllä saisi välttämättä tarpeeksi kiksejä irti
  
• Olemme samankaltaisia käytökseltämme henkilökohtaisissa ja yhteisissä talousasioissa
• ...taas kerran, mielestäni voin ennakoida miten I valtaansa käyttäisi - ja se tieto ei saa minua tärisemään kauhun ja kiihotuksen vallassa...
  
• Elämäntilanteemme on vakiintunut ja sen taloudelliset realiteetit ovat meille selvät
• ...eikä se tue kovin hurjia ratkaisuja, koska vaikka valtasuhde on syvästi osa meitä, se ei ole meille kaiken aikaa se Kaikkein Tärkein Asia, jolle muut taipuvat
  
• I haluaa minulle ja meille hyvää, niin nyt kuin pitkässä juoksussa 
• ...lyhytnäköiset ratkaisut ampuisivat vain meitä jalkaan
  
• Olemme kummatkin valveutuneita taloudellisissa asioissa
• ...minä tiedän, sinä tiedät, me tiedämme...kaikki on selvää ja olemme yhtä mieltä asioista - tätä voisi kuvailla monin ylisanoin normaalisti, mutta alistuva minussa huokaisee pitkästyneenä :)
  

Ja kun kerran kaikki on niin hyvin ja kerrassaan tasapainoisesti, on taloudellisen vallan käyttö vain yksi asia jota välillä makustelen, mutta johon en tartu tosissaan.

En joudu kohtaamaan oikeasti valintaa siitä, onko tämä liikaa vai pystynkö siihen. En joudu miettimään taloudellisten seksileikkien vaikutuksia tulevaisuuteeni, terveyteeni, hyvinvointiini, vapauteeni, mahdollisuuksiini, eläkkeeseeni, läheisiini.

Mutta silti se ajatus ilmoittelee välillä itsestään. 

Mitä jos? 

Se on kuitenkin helppo työntää pois, koska kaikki on selkeää. Tietysti voin olla omistettu ja omistautunut, ja silti taloudellisesti vapaa lähtemään milloin vain tästä suhteesta. Minulla voi olla omia ansioita, säästöjä ja sijoituksia. Minulla on vapaus tehdä itse päätökset jotka koskevat omaa talouttani. 

Se kaikki on vain hyvää meidän yhteiseen pottiimme ja I:n tavoite on aina ollut itseohjautuva, fiksu pikkulintu, joka sopivissa asioissa on hölmö ja avuton... 

Joten: minä valitsen olla tässä, kykenevänä ja jaloillani seisovana. Otetaan ne kiksit sitten vaikka huvittelurahan kautta, jossain vaiheessa... :)

 

-pikkulintu, joka välillä pohtii sitä, missä kohtaa varakkuusjanaa on suurin kynnys rahaleikkeihin

 

Laiska ja tyytymätön kermaperse

BDSM Baarissa Tuomaksen kolumni nosti pintaan vanhoja ajatuksia :)

Kun itse lopulta löysin S&M-skenen 90-luvun alkupuoliskolla, aloin nopeasti hankkimaan hirmuisesti leluja ja välineitä. Silloin niitä myytiin lähinnä pikkuisissa kivijalkakaupoissa siinä Linjoilla ja Eerikinkadulla. Laatu oli pääosin surkeaa ja hinnat korkeita, paitsi osin nahkakamoilla, joiden laatu saattoi kyllä olla priimaa, mutta hinnat hirmuisia. Lepakon seksimessuilta saattoi lisäksi tehdä löytöjä, mutta kun ei oikein ollut hilloa, niin piti sitten improvisoida. Tein itse paljon kaikenlaista, väärinkäytin arkisia asioita ja virittelin ostamiani juttuja. Tunnetta ja intoa oli paljon ja kaikkea piti päästä kokeilemaan.

Muutamassa vuodessa tuntui että S&M-jutut oli loppuun kaluttu ja kaikki tehty, eikä bucket listillekään enää tahtunut löytyä mitään uutta. Kunnes löysin D/s:n ja ymmärsin että tämä olikin SE minun juttuni, jota olin yrittänyt S&M:n avulla toteuttaa. Tuntui, että jokainen sessio oli uniikki ja ihmeellinen. Tuntui, ettei leluilla tai paikalla enää ollut mitään merkitystä. Ja vaikka digikameratkin tulivat vuosituhannen vaihteessa, en halunnut edes kuvata mitään. Halusin, että jokainen sessio olisi vain minun ja kumppanieni erityisen yksilöllinen kokemus, kuin hitaasti tulleen pyyhkiytyvä hiekkamandala.

Ja niin lahjoitin lähes kaiken pois. Säilytin itselläni oikeastaan vain pienestä opiskelijabudjetista aikoinaan hirmuisella hinnalla ostamani laadukkaat nahkakahleet ja kaiken muun annoin vähitellen leikkikavereilleni tai heitin pois. Köydet, piiskat, tapit, nipistimet, gägit jne. Aikalailla kaiken...

Ja luulin, löytäneeni jotain "puhdasta ja oikeaa"...
Vaan eihän se niin mene :D

Parissa vuodessa huomasin kaipaavani yhtä sun toista ja vaikka kuinka ajattelin, ettei välineillä nyt ole oikeasti merkitystä, niin silti sitä vaan huomasi sekä tarvitsevansa että tilanteiden vastaan tullessa hankkivansa taas uudelleen yhtä sun toista... Tosin valmistuminen ja vakiintunut tulotaso antoivat mahdollisuuden kohdentaa hankintoja laadukkaampiin asioihin. Internet ja oma verstas myös mahdollistivat laajemman tarjonnan sekä monipuolisemman omatuotannon ja aloin kerätä vähitellen sellaista laadukasta "perussettiä" ja sillä tiellä ollaan yhä...

Paitsi että halvat kiina-kaupat muuttivat taas kerran tilannetta ja laadukkaiden perustarpeiden rinnalle alkoi vyöryä loppumaton hyökyaalto muutaman euron tilpehööriä. Asioita, joita saattoi hintansa puolesta hankkia vaikka vain yhtä ainoaa valokuvaa varten. Ja nyt sitä tavaraa on taas... Noh, varmasti ainakin kuutiometri...

Ja mihin sitä sitten tarvitsee? Vakiintuneissa suhteissa helposti ei oikeastaan mihinkään. Tai erittäin vähän, ehkä vain jonkin tietyn yhden jutun yhteen sessioon. Koska D/s-sessioissa tunne syntyy tunteista ja mitä syvemmin tuntee kumppaniaan sitä vähemmän rekvisiitalla on merkitystä, paitsi jos haluat tehdä juurikin sitä jotain tiettyä asiaa TAI valokuvata...

 Kun päätin kymmenisen vuotta sitten alkaa valokuvaamaan kinkyä, oli se itselleni iso hyppy pois jostain, minkä luulin vuosikymmen aikaisemmin itseni kanssa sopineeni juurikin olevan toisin. Huomasin kuitenkin nauttivani valokuvien "rakentamisesta" ja valokuvissa erilaisilla välineillä oli merkittävä vaikutus lopputuloksen visuaalisuuteen. Mutta vielä rekvisiittaa enemmän vaikutti kuvan tausta.

Kotona on tylsää valokuvata, kun taustat täytyy aina jotenkin hävittää ja vaikka olen sessioinut kymmenissä, todennäköisesti sadoissa, hotellihuoneissa, ei niissä ole kovinkaan kummoisia vaihtoehtoja kuvauksen taustaksi. Samaa geneeristä hotellisisustusta aina vaan. Joten missä sitten valokuvata? Omasta mielestäni luonto ja maisemat, ovat paras mahdollinen tausta ja siellä on tavallisesti myös paras valo. Siihen päälle sitten se kaunis naisvartalo ja ehkä muutama pieni varuste.

Vaan toisin kuin moni valokuvaaja ainakin julistaa, minä kyllä nussin mallia. Valokuvaaminen alkaa helposti kiihottaa aivan mielettömästi, mallin ollessa niin voimakkaasti kuvaajan vallassa. Sisäistetty valta valokuvaussessiossa on usein käsinkosketeltava. Pelkin sanoin pystyy ohjaamaan toista juuri siihen asentoon ja ilmeeseen, jonka haluaa ja mallin mielentila on erittäin vastaanottavainen ja tottelevainen, eli juuri sellainen oikealla tavalla herkullinen ;)

Ja sitten vihdoin aiheeseen, eli siihen Domin kermaperseilyyn, joka oikeasti häiritsee itsessäni itseäni. Kun yhdistän kaikki edellä kuvatun, päädyn siihen että kaiken pitäisi muka olla just oikein. Paikka, joka näyttää taustalla vähintäänkin hyvältä, jossa mieluiten luonnollinen valo on oikeanlaista ja tulee oikeasta suunnasta. Tilaa hakea juuri oikeita kuvakulmia, valoa ja varjoja. Paikka, jossa ei tulla häiriköimään ja jossa voisi vielä harrastaa sitten sen seksinkin osuuden, kuvaamisen nostettua tunnelman kosteaksi.

Lisäksi tietysti se malli ja kohde, jonka pitäisi tuoda valokuvaan visuaalista ulottuvuutta, pelkän kiihoittavuuden lisäksi ja taipua asentoihin, jotka ovat epäluonnollisia ja vaikeita, mutta visuaalisesti näyttäviä ja tehdä tämä kaikki innokkaasti ja valittamatta sekä kiihoittavalla tavalla nöyrästi ja kuuliaisesti.

Ja tietysti ne välineet ja varusteet, joiden pitäisi näyttää kuvissa hyvältä, mätchätä väreihin ja toimia myös sessioidessa kuvien ottamisen jälkeen.

Ja lopuksi se usein haastavin eli aika, jota pitäisi olla riittävästi kaiken rakenteluun, kuvaamiseen, sessiointiin ja kiireettömään aftercareen...

Miten hemmetissä sessioinnista tuli näin vaikeaa! Eikä siinä edes vielä kaikki...

Kaikki välineet, tavarat ja lelut pitää sen jälkeen toki taas puhdistaa, huoltaa ja pakata takaisin ja vaikka kumppani auttaisikin pesemään ja desinfioimaan tapit ja vibrat yms, niin on pakkaaminen aina oma operaationsa, koska AINA tulee otettua liikaa asioita mukaan "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja jokainen nippeli ja nappeli on soviteltava tarkalleen oikeassa asennossa oikeaan paikkaan, jotta salkun saa taas kiinni... *Huokaus*

Ja sitten se juokseva vesi! Oi kuinka sitä kaipaakaan sillä hetkellä kun sitä ei ole saatavissa! Riippumatta siitä mihin sitä tarvitsisi, niin johonkin sitä aina tarvitsisi :D

Puhumattakaan hotellin lakanoista ja pyyhkeistä, jotka maagisesti vaihtuvat puhtaisiin, kun vain selkänsä kääntää. Kerrostalojen paperiset väliseinät, emännän huudoista innostuvat lemmikkieläimet, yli-innokas naapuri, äänelliseksi jäänyt puhelin, ne hyttyset, murkut ja punkit, viimeinen junavuoro, nippusiteen aiheuttama hermopinne, se suolihuuhtelun viimeinen aalto joka sitten tuli kin kuitenkin ja kaikki muu mahdollinen jota sessioihin aina luonnollisesti liittyy...

Ja siinä sitten kermaperseilevä Dom ihmettelee itsekseen taas kerran, että eikö maailma vaan olisikin hiton paljon helpompi, jos sitä vaan olisi syntynyt vaniljaksi ja voisi vain naureskella tälle koko BDSM-hihhuloinnille vain vähän hupaisana alakulttuurina.

Kunnes sitä huomaa taas pitelevänsä kädessään ihan uutta välinettä, miettien minkälaisessa sessiossa sitä lähtisi koeajamaan ja mitä sen ympärille haluaisikaan rakentaa :D

-Mr.I, laiska ja tyytymätön kermaperse

Kevätrituaali

Niin, se olisi sitten taasen se kovasti odotettu kesä täällä :)

Kesäkuu välkkyy tuossa jo muutaman päivän päässä, juhannus muutaman viikon ja lämpimät säät tulivat jo, ja niin tulin minäkin...

Viime viikonlopun sää oli täydellinen perinteiselle kevätrituaalille, joka itselleni on julistanut kesän alkamista jo vuosikymmeniä. Ensimmäinen rituaalinomainen kerta luonnossa elämää tihkuvan ja silmissä kasvavan vihreyden keskellä. Lehtien jo alkaessa peittää näkyvyyttä ja auringon lämmittäessä paljasta ihoa. Hyttyset vielä loistavat poissaolollaan ja tyynessä paikassa keho tuntuu keräävän auringon valosta energiaa kuin kallioilla paistattelevilla vaihtolämpöisillä konsanaan. Kesä on täällä taas!

Niin kuin kuukausi sitten kirjoitin, olen ehdottomasti kevätihminen. Suomessa kevät on lyhyt, epävakaa ja lähes väkivaltaisen raju. Luonto herää hetkessä ja aurinkoa kohden tavoitteleva uusi elämä kasvaa kirjaimellisesti silmissä, repien riekaleiksi kasvun tielle jääneet edellisten kasvukausien jäänteet. Niin kotoperäinen kuin kesäksi takaisin palannut faunakin lisääntyy raivokkaasti täyttäen ilman äänillään ja läsnäolollaan. Tuntuu kuin koko maailma olisi juuri  hetken kuluttua räjähtämäisillään.

Kevät on sen hetki, kun maailman kuiva kausi päättyy ja esileikistä päästään itse asiaan. Ensimmäisten aurinkoisten ja lämpimien päivien lopulta saapuessa, katoavat estot ja intohimo saa vallan eläimellisen aktin käynnistyessä. Kunnes sitten heinäkuussa jo vain maataan raukeina ja tyytyväisinä maailman kainalossa, kesän lämmössä. Sitten alkavat hätäisimmät jo toivoa helteiden hellittämistä ja odotella rauhallisempaa syksyä hiipivästi pimeytyvässä maailmassa, joka ennakoi taas kerran uutta kylmää kautta. Vaan kuka antaisi silloin edes aftercarea meille, jotka haluaisivat ottaa heti uuden varvin, ilman ikuisuuden tuntuista puolen vuoden odottelua?

Tänä vuonna kevätrituaalin paikaksi valitsin tutun korkean avokallion huipun, josta jyrkänteen reunalta aukeavat huikaisevat maisemat, yli lainehtivien ja rikkumattomien metsäpeitteiden. Jo pelkkä matka sinne peltomaisemia penetroivia mutkittelevia maanteitä moottoripyörällä kanttaillen on itsessään suuri nautinto, mutta vasta siellä avoimen maiseman keskellä, missä ihmisen tuottamaa ääntä ei kuulu, odottaa todellinen nautinto ;)

Tänä vuonna kevärituaaliin ei kuulunut ulkoisesti näkyvää symboliikkaa tai rituaalinomaisia toiminteita, mutta henkisesti se oli erittäin voimakas kokemus! Kokemus, joka tyydytti Tarpeen totaalisesti, jopa monen päivän ajaksi. Uskomattoman upeaa!

Tervetuloa Kesä!

-Mr.Inathu

Hyvä hypnoosi

Joskus sitä kohtaa yllättäen jotain, mikä haltioittaa hetkeksi kehon ja mielen. Se on sekoitus fyysisesti ja henkisesti kutkuttavaa, ryöpsähtävää...pakahduttavaa mutta samalla nostattavaa tunnetta. Sellaista, joka saa kehon kahlitsemaan hengityksen voimakkaaksi mutta rajatuksi. Kuin kasvattaisi tarkoituksella sisäisen energian painetta nautinnon vuoksi.

Ja se nostatus! Jos ensin on haltioituneena katsonut tai kokenut tunteen aiheuttanutta asiaa, silmät ovat ehkä hiukan jo säkenöineet tai hölmö hymy (tahi virne) hiipinyt kasvoille (joko oikeasti tai sisäisesti)... Niin pakahtuminen purkautuu usein ryöpsähtäen.

Energiaa! Liikettä! Naurua, höpötystä tai intoa! Kiihotusta!

Sillä myös kiihotuselementti siihen liittyy, vaikka kyseessä ei ole tarkoittamassani tilanteessa selkeä seksuaalinen kuvaelma. En puhu nyt sessiosta, seksistä tai selkeästi seksuaalisesta materiaalista.

Vaan tilanteista jotka aiheuttavat enemmänkin yllättäen sellaista värinää ja surinaa päässä ja kehossa, mutta joka myös samalla on hieman seksuaalista.

Olen kokenut sellaista esimerkiksi elokuvateatterissa kohdissa, joissa on jokin tajuttoman syvä ja pakahduttavan hyvä matala ääni. Epäluonnollinen sellainen.

Tai kun olen nähnyt massiivisen aluksen tai työkoneen, oikean tai elokuvatehosteen. Se jyrinä, hitaus ja valtavuus vain ovat mahtavia... Dokumenttieokuvassa Apollo 11 (2019) oli esimerkiksi tällaisia kohtauksia.

Myös voimakas ja tasainen kiihdytys joka painaa kehon jotain vasten toimii, tai jotkin elokuvien tai sarjojen kohtaukset. Tai tietynlainen hetki musiikissa.

Kaikki esimerkkejä ja kokemuksia, jotka eivät ole kovin uniikkeja, ja ilmiöitä joille varmasti löytyy selityksiä ja epäilemättä termejä joilla mielihyvämateriaalia voisi etsiä. En vain halua etsiä. Haluan yllättyä ja nauttia hetken kun näitä kohtaan arjessani. :)

Eilen juuri tällainen arjen piristys ilmestyi Helsingin Sanomissa kun luin tätä juttua: https://dynamic.hs.fi/a/2020/karvanverranparempi/

Nuo videot sheivaamisesta jotenkin osuivat ja upposivat. En ole kokenut aiemmin että se näyttää jotenkin kiihottavalta ja hypnoottiselta ennen kuin nyt. En oikeastaan katsele miehiä sillä silmällä paljoa muutenkaan, vaikka niistä pidänkin. Siksikin tuntui oudolta!

Mutta nuo videot puhuttelivat niin paljon, että halusin kirjoittaa tämän tekstin. Melko rauhalliset (saisi olla hitaammatkin) mutta silti epäsäännölliset vedot, iho joka paljastuu vähitellen mutta häämöttää silti vaahdon alta, terän myötäily ihon muodoilla. Ja sen terän potentiaalisuus vamman aiheuttamiseen - haava voisi syntyä ja veri värjätä vaahdon, jatkaen norona alas!

Kiehtovaa! Ei pelkästään kiihottavaa. Vaan juurikin sitä hypnoottista ja pakahduttavaa, energiaa kerryttävää.

Ehkä tästä kasvaa joskus jotain, ehkä ei. En ryhdy nyt etsimään sheivausvideoita lisää tai tuijottamaan artikkelia uudestaan, vaan nautin vain tästä pienestä randomista palasesta elämässä. :)

-pikkulintu, joka tarvitsi tällaista juuri eilen, ja joka ei juuri kuuntele YUP:ta mutta silti antoi tämän otsikon koska se kappale jostain tupsahti pääkoppaan

 

Mr.I valitsi tähän tämän kuvan, koska siitä huokuu juuri sellaista sopivaa maalauksellista mielentilaa...

Kevät sähköistää mielen

Yhtä varmasti kuin aina ennenkin, olen tuntenut kevään vaikutuksen mielessäni viime viikkoina. Lisääntynyt valoisuus ja vihertyvä luonto saa minut joka vuosi käyntiin kuin ei koskaan aiemmin. Tänä vuonna kevät on kuitenkin ollut hyvin erilainen. Enkä puhu pelkästä virusepidemiasta.

Talveton talvi ikuisena loppusyksyn synkkyytenä tuntui kestävän äärettömän kauan. Hiihtolomakaudelle suunniteltu etelän reissu jäi sattuneesta syystä tekemättä ja niin myös tilalle suunniteltu korvaava matka pääsiäisenä. Epidemian myötä media on täyttynyt ohjeista siihen, miten saada aika kulumaan ja mitä kaikkea voitkaan nyt tehdä kun on vain aikaa...

Paitsi että ei ole! Firman kanssa on ollut kiireempää kuin koskaan, en usko eläessäni tehneeni niin paljon töitä kuin tänä keväänä. Tietysti ongelma on vireeltään positiivinen ja luonteeltaan ehkä enemmänkin haaste, mutta haaste yhtä kaikki. Lasten etäkoulu on vielä tuonut kiireen keskelle omat pikku jujunsa. Sosiaalinen eristäytyminenkin on vielä muokanut päivittäistä arkea omalta osaltaan, mutta ehkä kuitenkin vähemmän kuin uskallan tunnustaakaan.

Kaiken tämän keskellä kevät tuntuu saman aikaan sekä tervetulleelta että oudon epämääräiseltä. Tavallisesti kevät on itselleni vuoden energisintä ja henkisintä aikaa, ennen kesän pysähdystaukoa ja todellisuuspakoa. Jo vuosikymmenet olen suorittanut omat pakanalliset kevätriittini luonnon keskellä, maannut tyydytettynä tyynessä aurinkoisessa sopessani, pehmeää ihoa sivellen ja akkujani valossa ladaten. Todennäköisesti tänä vuonnakin, mutta jotain on nyt myös perustavanlaatuisesti toisin.

Epävarmuus asioiden pysähtymisestä kesällä. Epävarmuus tulevasta todellisuuspaosta, tuntuu mielen taustalla outona epävarmuutena kevään koko olemuksesta ja tarkoituksesta. "Jollei olekaan kesää, niin mikä silloin on kevään merkitys?" Merkitys osana outoa vuodenkiertoa, jossa ei ollut lainkaan talvea?

Tavallisesti kevät saa haluni käyntiin voimakkaammin kuin mikään muu vuodenaika. Pelkkä ajatus seksistä raikkaassa kevätilmassa, auringonsäteiden imeytyessä paljaalle iholle ja lintujen säestäessä katkeamattomana liverryksenä kokemusta, saa minut malttamattomana odottamaan toukokuun lämpöä ja kielojen ja hiirenkorvien kuulasta vihreää. Raikasta ilmaa ennen hyttysiä ja helteitä. 

Mietin tuttuja piilopaikkoja ja menneiden vuosien riittejä, mietin sormenpäiden pyyhkimiä ihoja, niin erilaisia ja samalla kuitenkin niin samanlaisia. Pikkulinnun iho on kuin jumalattarilla, sellainen aito ambrosiaa hehkuva vauvanpyllyiho, josta rikkaat rouvat olisivat valmiit antamaan taivaspaikkansa ja johon tuntee jatkuvaa halua upottaa hampaansa. Eikä vain näykätäkseen, vaan rouskauttaakseen kunnolla suun täydeltä...

Tänä keväänä riitti on pikkulinnun kanssa, se on selvää. Sosiaalinen eristäytyminen pitää huolen siitä, etten voi tarjota pikku cockqueanilleni nyt hänen kaipaamiaan kokemuksia. Enkä edes tiedä koska pystyn. Tuntuu turhauttavalta kirjoittaakaan kenenkään kanssa, kun ei ole tietoa siitä, milloin olisi mahdollista nähdä saati sitten tehdä mitään. Ja silti, juuri kirjoittamalla oppii ihmisistä niin paljon asioita. Asioita, joita voi joskus olla hyvin vaikeaa saada kuulla kasvokkain. Kirjoittamalla pystyy luomaan yhteyksiä, jotka täydentyvät kosketuksen myötä. Kosketus on lopulta tärkeintä ja ymmärtämällä ajatuksia muuttuu kosketuskin merkityksellisemmäksi.

Ja kosketus voi todella olla merkityksellistä. Hyvin merkityksellistä, vaikka tapaaminen itsessään olisikin vain satunnainen ja ihminenkin ehkä pelkästään ohimenomatkalla. Kosketus voi parhaimmillaan tiivistää yhteen silmänräpäykseen suunnattoman kimpun tunteita ja sanoja. Yksi kosketus voi kertoa enemmän kuin koko viisi tuntia sessiota ennen sitä. Ja kosketus keväisen luonnon keskellä... Se voi räjäyttää tajunnan ja tietoisuuden...

Luulen, että jos olisi mahdollista, muuttaisin kevään mukana. Hankkisin muutamia asuntoja eri puolilta maailmaa ja kun kevät yhdessä kodissa alkaisi muuttua kesäksi, muuttaisin seuraavaan ja jatkaisin elämääni keväässä. Ikuisessa keväässä, ikuisessa kosketuksessa...

En tiedä miten ihmiset voivat selviytyä ilman kosketusta toiseen ihmiseen? Se ei voi olla terveellistä, varsinkaan näin keväällä...

-Mr.Inathu, sekavissa kevätmietinnöissään

 

Pikkulintu ja sähköinen kosketus

 

 

Tervehdys vyötiäiseltä

Pääsiäisen kindermunastani kuoriutui lelu, joka kolahti heti. Juuri tuolta minusta tuntuu nyt! Tuollaiselta pieneltä.

Minäkin haluaisin mennä hetkeksi suojaani takaisin, mutta koska olen ollut siellä jo hyvän tovin, on aika kurkistella ulos ja lähteä taapertamaan eteenpäin.

Niin että tervehdys! Aikaa on mennyt sitten viime näkemän. En ole halunnut ja/tai jaksanut kirjoittaa blogia, valokuvata, lukea foorumeita/blogeja tai käydä missään entiseen malliin.

Elämän tasapaino on ollut vinksahtaneessa tilassa jo useamman vuoden ja se on näkynyt ja tuntunut.  Niin että mitä on ollut? No sitä tavallista - paljon töitä, arkea joka on joskus vain selviytymistä, voimavarojen vähyyttä. Ei mitään erityistä.

Minulla on kaikki todella hyvin mutta samalla ei, ja kyllä, tiedän miten suuri klisee tämä on. 

Tuntuu vaikealta kirjoittaa taas. Vyötiäinen minussa haluaa takaisin kerälle, takaisin omaan rauhaan ja yksityisyyteen. Haluan kuitenkin koettaa miltä tämä minusta taas tuntuu. Voisinko vielä nauttia entiseen tapaan bloggaamisesta tai jopa enemmän? Olisiko tämä minulle hyväksi kuitenkin? Osallistuminen ja seuraaminen.

Jos vastaus on ei, olen ainakin yrittänyt.

Kuulostaa kovin dramaattiselta, mutta oloni on ristiriitainen tämän suhteen. Siksi sanon itselleni katsotaan, et ole velkaa kenellekään.

Otimme viikonloppuna kuvia ja pitkästä aikaa halusin julkaista jotain. Päässäni risteilee monia ajatuksia tässä julkaisun kynnyksellä pyöriessä, mutta en kirjoita siitä nyt enempää.

Nyt on aika herätä ja aloittaa jostakin. Nyt se on tämä askel ja katsotaan miten se siitä jatkuu.

- pikkulintu, joka ei tiedä enää mistään mitään (mutta ottaa ehkä vähitellen selvää)