Sovimme Herrani kanssa maaliskuussa pannan olevan kaulassani 151 päivää. Nyt nuo päivät ovat loppumassa ja sen johdosta olemme käyneet kehityskeskusteluja ja työstäneet uutta sopimustamme.
Päädyimme luontevasti jatkamaan pantasopimusta uudella 151:n päivän ajanjaksolla. Omistajuuden purulle ei ollut syitä, mutta emme myöskään kokeneet että olisimme valmiita Lopulliseen Pantaan™.
Miksi emme? Koska lopullinen pannoitus on meille kummallekin niin suuri sitoumus ja vaatii suurempaa kypsyyttä minulta, vahvempaa D/s-suhdetta, vankempaa varmuutta yhteiseen elämään sekä valmiutta kulkea pidemmälle ja syvemmälle kuin nyt pystymme. Minä en ole valmis siihen, joten me emme ole vielä valmiita siihen. Se mihin olemme kuitenkin valmiita on jatkaminen jo aloitetulla tiellä.
Meille tässä määrätyn pituisessa sopimuksessa oli monia hyviä puolia. Jouduimme todella miettimään mitä teemme kun päätöshetki tulee - purammeko sopimuksen vai jatkammeko, ja jos, niin missä muodossa?
Suhteen tilinpäätös tuli hyvään aikaan. Minä ainakin menetin hiukan fokustani kuukausien kuluessa ja kun nyt perkasin sopimusta läpi Herrani ohjeistamana, havahduin taas hieman siihen mitä olinkaan sitoutunut tavoittelemaan. Sillä ei, minä en ole opetellut sopimustani ulkoa enkä lukenut sitä läpi joka sunnuntai… :)
Minua potki eteenpäin myös tieto kohtalonhetken lähestymisestä. Lukemattomia kertoja hillitsin itseni, nielin kiukkuni ja ylpeyteni lähestyäkseni Herraani sen sijaan että sulkeutuisin henkisesti. Vaikka Herrallani olikin valta irroittaa panta minä hetkenä hyvänsä, silti minua pelotti ajatus siitä että hän toteaisi sopimuksen lopussa ettei jatkamiselle ole edellytyksiä. Sen avulla pidin itseni aisoissa.
Mitä tulee uuteen sopimukseen, niin sen sisältö säilyi ytimeltään samana mutta Herrani muotoili sitä hieman vähemmän ehdottomaksi sanamuodoiltaan. Nyt uudessa on vanhaan verrattuna enemmän kyse yrittämisestä ja erityisesti tahtotilasta.
Olen hyvin mustavalkoinen ihminen joissain asioissa enkä oikein kestä sitä että minulta odotetaan "parasta joka hetki", sillä en tietenkään pysty siihen (näin koin itse vanhan sopimuksen sanoman, kaikesta Herrani puheesta huolimatta). Vaati paljon keskustelua siitä miten Herrani käsitti sopimuksen sanamuodot minuun verrattuna, että lopulta ymmärsin Hänen kantansa… Jälleen kerran tuli ilmi että suhtauduin liian ehdottomasti ja mustavalkoisesti asioihin.
Ja jälleen kerran se taottiin päähäni: en voi olla paras tai täydellinen kaikessa, mutta se ei ole mikään syy antaa itsensä sabotoida kaikkea jo etukäteen. Tärkeintä on yrittää parhaansa kyseisessä tilanteessa - joskus se on paljon ja joskus vähän, mutta se on silti yrittämistä ja liikkumista oikeaan suuntaan.
Näin ollen jään odottamaan Herrani paluuta viimeisimmältä reissultaan, hänen veistään ja sopimuspapereita, joihin toivoakseni silloin saan jälleen merkitä allekirjoitukseni verelläni.
Se kaikki on hiukan hassua, kiihottavaa, ihanaa ja sykähdyttävää. Hymyilyttää ajatella sitä.
-pikkulintu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti